Tarinavirta

(Muisto SUREn matkalta Ouebeckiin)

Myyjä oli keski-ikäinen, mustatukkainen. Piirteistä löysi helposti etnisen alkuperän. Inuiitti, kirjasin muistiini. Kysyin lyhytjalkaista intiaania esittävän patsaan hintaa. Samalla ovenavauksella kanssani tullut nainen otti veistoksen kämmenelleen ja sen kummemmin asiasta innostumatta sanoi: ”Otan sen.”

Minä rupesin kiertämään korttitelinettä.  Salaa seurasin ympäri kauppahuonetta pyörivää naista.

Tämä pyysi teepaitoja, ja etnonainen veti hyllystä sinisen paidan. Paidan rinnuksessa oli kuusia, susi ja kuusen latvoissa keltainen täysikuu. Mieleeni pulpahti suomalainen iskelmä. Paidan susi oli jähmettynyt suu auki äänettömästi ulvomaan kuuta. Sen silmät olivat vinot teräväreunaiset haavat, verettömät.

”Näitä”, nainen sanoi ahneesti ja katsoi minuun. ”Kaikkia kokoja kaksi kappaletta.”

Myyjä erikseen tarkisti: kaksi ässää, kaksi ämmää, kaksi ällää, kaksi ekstraällää. Kerratessaan perässäni myymälään tulleen turistin nopeata luetteloa alkuperäiskansan nainen nyökkäsi minuun päin.

”Yes madam?”  Heilautin matalasti kättäni: minulla on aikaa, katselen ensin ympärilleni.

Häiriintymättä seuraamani nainen veti itse paitapinosta alimmaisen. Sen rinnuksessa oli hirvi pää pystyssä, taustalla utuinen vuori, sen juurella luikerteli Lawrence-joki.

“For my Husband. He is… he was…”

Nainen kääntyi minuun päin. Naisen kulmahampaissa välähti jäänaskali.  ”Mitä on entinen metsästäjä englanniksi?” Murto-osasekunnin mietittyään nainen päätti:”Blue Hunter?” Sen sanottuaan hänen silmistään loiskahti sudenloikka.

Muitta mutkitta nainen lastasi paidat ja intiaanipystin minun koukistuneille käsivarsilleni. Sen jälkeen hän rupesi keräämään eri puolille kauppaa sirottelemiaan tavaroita: eksoottisia aurinkolaseja, mustaa laukkua (se oli niitä kultaketjuisia Dioreja), bleiseriä (mustavalkoista C:n kukonaskelta).

Muistin kortit vasta terassilla, kun imin pillin läpi appelsiinijuomaa. Niitähän minun kotiväelle piti lähettää. Kuvia linnoituksen muureista, Montmorencyn putouksista ja talvikarnevaaleista.

” Nimi on Vaula”, nainen esittäytyi tilattuaan toisen oluen. Ruokalistaa tuovalle tarjoilijalle hän selitti, että hänen miehensä on kokouksessa. He asuivat Chateau de Frontenacissa ja kaikki on niin ihanaa. ”So nice.”  Minuun kääntyneenä nainen toisteli ”so nice”.

Vierestä vahtiva tarjoilija katsoi niin kuin barbaarikansan edustajaa, naista varsinkin, katsotaan. Siihen katseeseen hänellä oli pitkät perinteet. Niin kuin barbaarillakin. Ylemmyydentuntoiseen käytökseensä ranskaa äidinkielenään puhuvat tarjoilijapojat vielä onnistuivat ripauttamaan hivenen kohteliaanjäykkää maailmankansalaista.

Minä olin näitä vähemmistökielen puhujia katsellut koko viikon. Olin kuunnellut korkean tason separatistien perusteluja ja ottanut vastaan onnitteluja suomalaisten oikeaan osuneesta toisen kotimaisen kielen puhujien etujen takaamisesta. Saamelaisista kukaan ei maininnut sanaakaan.

Iltaisin irvistelin peilin edessä. Avasin suuni suureksi ja tarkistin, oliko kieleni muuttunut ruskeaksi.

Yhdeksi iltapäiväksi olin ajatellut livahtaa omille teilleni. Kyllä vähemmistökansojen alkuperäiskulttuuri vanhankaupungin kujien myyttisen manalanreissun minulta kestäisi. Suomalaiset kuuluivat johonkin toisen luokan työryhmään. Puhemiehistö julkilausumat kuitenkin viime kädessä sorvasi ja serveerasi medialle.

Ja tämä suomalainen tässä, Vaulako nainen sanoi nimekseen?

”Tuoppiin! Tynnyristä!” Nainen veti rooliaan rohkeimman kaavan mukaan, ja sai keskiaikaiseen asuun pynttäytyneen pojan vilahtamaan ranskalaisen visiitin pöydän ääreen.

”Madame. Talo tarjoaa.” Poika notkahti keräämään pöydiltä laseja.

Minun silmäni kiipesivät ylös kaljujen puiden haaroihin ja siitä vielä piirun korkeammalle. Frontenacin tornien tonttulakit sähköttivät toisilleen leikkisästi. Aurinko kieriskeli lappeissa, nuoleskeli talon umpinaisia aukkoja ja violetiksi värjäytyvää seinää.

Minä imin appelsiinimehun pohjia myöten. Pillinpää kurlutti lasissa tyhjää.

” Minun isä oli pääjohtaja. Iso pamppu. Iso mies. Kaksi metriä ja seitsemän senttiä. Ulottui koriin pelkällä kouraisulla, ei tarvinnut kurotella.” Ynähtelin naiselle, että kuuntelen minä, mutta seurasin lintuja hotellin räystään alla.

”Kuuskytluvulla sen tunsi koko maa, vaikka isä ei pelannut koripalloa eikä roikkunut vanhan valtaajien jengissä. Siitä tehtiin vuorineuvos jo ennen keski-ikää.”

Vaula koukisti sormella lisää vauhtia lasiin. Aurinko kiillotti Frontenacin vihreän kattolappeen alalaitaa. Mustat linnut lehahtivat lentoon.

”Kaikki Suomen yksityiskauppiaat pyllistivät isän edessä, niin kuin olis Mekka muuttanut isän taskuun. Oli mies mahtava allahi lihakauppojen väiskeille ja rautakeskusten reiskoille.”

”Syödään kuule jotain pientä.”

”Meillä ei pientä syöty. Oli pötyä pöydässä. Ja hiekka pölisi pihassa ja naaraskinkut siirtyilivät autosta areenalle ja takaisin. Kun rahvas vasta laski pennejänsä, että pääsiskös Mallorcalle tai Kanarialle, meillä räätälöitiin Losin keikkaa ja Tokion jälkiolympialaisia. Eikä kaavittu laarien laitoja.”

Naisen puhe pörisi ja pyöri ympäri hotellin terassia.

Tämä oli se maa, josta lapsena tiesi hurjat koirat kiitämässä lumilakeudella. Hengenvaaralliset hurtat, joilta puuttui orjan luonto.

”Reivaa seilisi”, minä muistin.

”Mitä sinä sanot?” Vaula kysyi, mutta ei oikeasti kuullut. Kuuli jotain muuta. Olin kiihtynyt, että kesken kaiken unohtunut muisto oli pulpahtanut kielelleni.

”Luulen, että se oli ratsupoliisi King”, sanoin, Helsingin Sanomista tai Seurasta. Senkin sanoin.

”Niin mikä?” Vaula kysyi ja tutki kynsiänsä. En minä jakajaa muistoilleni tarvinnut. Ei muistoja koskaan voi jakaa.

Siinä samassa mieleeni ryntäsi kokonaan se, mikä oli ollut palasina tulollaan:

Iltapäivällä pitää itse hakea lehti postista. Se ei koskaan ehdi kantoon. Isä on avannut lehden kuusikulmaisen pikkupöydän pellavaöljyllä kiillotetulle kannelle. Lehden kuvassa on tonttulakkinen linna. Isä huutaa keittiöön äidille sotahistoriaa ja esittelee omaa versiotansa niin kuin aina. Kun äiti keittiöstä huutaa, ettei Mussolini vaan Churchill, isän on mentävä vakuuttamaan äiti kuuman hellan viereen. Lehti jää pöydälle. Minä käännän nopeasti sivuja. Ratsupoliisi King ryntää meidän olohuoneeseen. Silokasvoinen erämaan eläjä, josta kauas haisee havumetsien ja vuolaitten virtojen haju. Ratsupoliisi Kingin takana seisoo partainen mies metsästysase ojossa. Se on paha mies, vinot silmät, ilkeä nenä, likainen parransänki. Seuraavassa kuvassa paha mies jättää Kingille viestin, jonka iskee puukolla suoraan pöytälevyyn. ”Reivaa seilisi lain kätyri tai saat maistaa tätä.”

Minä illalla sängyssä toistan sitä: reivaa seilisi.

Venytin Vaulan puheiden väliin jotain epämääräistä. Yleensä se aina kelpasi puhumiseen vihkiytyneitten ihmisten kannustukseksi. Ja Vaula:

”Minä olin jotain. Paras koulu. Parhaat kaverit. Primus inter pares. Kihloissa Ritarihuoneen vaakunan kanssa. Jonkun ihan kivan Tomin kanssa. Ei puolalaisia nimiä kukaan osaa lausua. Otetaas Tomin muistoksi!”

Vaula nosti lasiaan, minä pyörittelin mehupilliäni ja nostin kyynärvarttani sen verran, että oli muistettu Tomia. Ja ratsupoliisi Kingiä.

Kippis! Santé!

PS Historiasta kiinnostuneille: Vuonna 1943 järjestettiin Quebecin ensimmäinen konferenssi. Paikalla olivat toisen maailmansodan liittoutuneiden päämiehistä Churchill, Roosevelt ja Mac Kenzie King. Päätettiin sotatoimien tehostamisesta.

55 vuotta myöhemmin olin SUREN matkalla ja yövyin samassa maailman kuuluisimpiin kuuluvassa hotellissa kuin maailmansodan neuvottelijat. Historian siipien havinaa ja tarinoita jälkipolville kerrottavaksi. Kummankin seurueen jäljiltä.