Tarinavirta

Lomamatkallani Italian Rivieralle, menin tapaamaan ystävääni Mariellaa Genovaan.

Me olimme tutustuneet Strasbourgissa, mutta sen jälkeen kun hänet oli lähetetty Alexandriaan, välimme olivat viilenneet, enkä ollut tavannut häntä yli kymmeneen vuoteen. Olimme toki vaihtaneet viestejä aina silloin tällöin ja lähetelleet toisillemme onnitteluja sosiaalisessa mediassa. Enimmäkseen Mariella valitti, kuinka surkeaa oli asua yliopistokaupungissa, jossa roskapussit heitettiin kaduille tai rappukäytävään, hedelmät piti pestä etikalla ennen kuin niitä uskalsi syödä, eikä länsimainen nainen uskaltanut mennä ostoksille ilman miesseuralaista.

”Teheran on tähän verrattuna paratiisi”, Mariellalla oli tapana marmattaa.

Tammikuussa hän oli karistanut Afrikan pölyt jaloistaan ja palannut kotikonnuilleen.

”Sinun täytyy tulla käymään luonani Genovassa. Minulla on vierashuone sinua varten.

Olin varannut matkan Portofinoon. Vietin viikon uiden ja ottaen aurinkoa. Sitten pakkasin laukkuni ja matkustin veneellä Rapalloon, jossa nousin Genovaan menevään junaan.

Zeccan asemalla, Porta Garibaldin lähellä, ostin lipun funikulaariin joka veisi minut Mariellan pihaportin eteen. Näin hän oli minulle viestissään kuvaillut. Ja todellakin, aseman kulmassa oli rautaportti ja siinä vanha ja kulunut nimikyltti, jossa luki Pittaluga.

Funikulaarimatkan aikana olin ihaillut huikeita maisemia satamaan ja Välimerelle. Päättelin, että genovalaisilla täytyi olla vahvat jalkalihakset, sillä kaupunkihan oli yhtä vuorenrinnettä alhaalta ylös asti. Portaita risteili joka suuntaan. Katuja oli paljon vähemmän ja ne olivat tupaten täynnä autoja pysäköityinä italialaiseen tapaan vailla minkäänlaista järjestystä.

Mariella antoi odotuttaa itseään. Saatoin kuvitella kuinka hän vaihtoi leningin ja ehosti itseään pelin edessä, ennen kuin tuli avaamaan portin.

Kuljimme halki viidakon, joka oli joskus kauan sitten ollut hedelmäpuutarha. Saavuimme pergolalle, jonka ruostuneita kattokaaria peitti lähes käsivarren paksuisten viiniköynnösten verkosto. Köynnösten tiheä lehdistö peitti näkyvyyden ympäristöön jättäen kaiken allaan vihertävään hämyvaloon. Siellä täällä roikkui edellisen syksyn rusinan kaltaisiksi kuivuneita rypäleterttuja.

Pergolan alle sijoitettu marmoripöytä oli rypäleistä valuneen tumman nesteen kyllästämä, joka yhdessä lintujen ulosteiden kanssa muodosti valkean kiven pinnalle aivan toisenlaisen marmorikuvioinnin.

Kulmauksessa oli tiilistä muurattu uuni tai grilli, joka oli lähes kokonaan köynnöskasvien peitossa. Näki, ettei sitä oltu käytetty ainakaan kymmeneen vuoteen. Tai kenties aikaa oli vierähtänyt vieläkin pidempään.

Lopulta näin itse rakennuksen. Se ei ollut lainkaan sen kaltainen maalaistalo, jonka olin odottanut näkeväni. Mutta mitäpä minä saatoin tietää italialaisesta arkkitehtuurista. Rakennus oli kolmikerroksinen kivirakennus. Melko suoralinjainen ja ilman mitään koristeellisia yksityiskohtia, mikäli sellaiseksi ei luettu maljakkoa muistuttavia lisäkkeitä aumakaton harjatiilien yhtymäkohdissa.

Jostain kumman syystä mieleeni nousi muistikuvia Asterix-sarjakuvakirjoista, joita lapsena olin lukenut. Se missä roomalaiset yrittivät turhaan rakentaa roomalaista kaupunkia gallialaiskylän naapurustoon. Tarinan lopussa metsä hautasi talot alleen ja näytti aivan siltä kuin Mariellan talolle olisi tapahtumassa samoin.

Mariella ei ollut muuttunut kuluneiden vuosien aikana. Hänen puhetulvallaan ei ollut rajoja. Käsien tahdittaessa puhetta hän esitteli minulle Pittalugan suvun kotitalon.

Jälleentapaamisemme oli tunteikas, mutta jo heti muistin kuinka rasittavaa hänen ylitsepursuava italialaisuutensa saattoi olla ja jo heti pohdin, miten kestäisin häntä kokonaisen viikon.

Mennessämme sisälle rakennukseen ovesta, jonka valtoimenaan rehottavat köynnökset uhkasivat piilottaa alleen, Mariella kertoi, asuvansa toisessa kerroksessa. Parveke, jolla kukkivat punaiset pelargonit, kuului hänen keittiöönsä.

Ensimmäisessä kerroksessa asui hänen vanhin veljensä. Eläkkeellä oleva yliopisto opettaja, jonka ikkunaluukut olivat aina kiinni, ja jolla oli tapana arvostella sukulaisiaan kaikilla italiankielen moninaisilla haukkumasanoilla. Hän oli vanha, kumaraselkäinen mies, joka kuljeskeli kävelykeppeineen kuin haamu auringonlaskun aikaan umpeen kasvaneessa puutarhassa. Itse en onnistunut häntä näkemään, mutta minulle tuli tutuksi hänen tapansa hakata kepillä kattoon mikäli puheen äänitaso nousi liiaksi. Aamuisin mies huudatti oopperoita rahisevalla levysoittimellaan.

Ylimmässä kerroksessa asui Mariellan sisarenpoika. Eronnut ja hieman viinaanmenevä nelikymppinen mies.

Ei siis ollut mikään ihme, että talo puutarhoineen oli vaipunut alennustilaan. Ja kun kaiken huipuksi otti huomioon sen, mitä Mariella oli minulle lapsistaan kertonut, ymmärsi hyvin, ettei talon asukkailla ollut kykyä tai kiinnostusta talonhoidollisiin tehtäviin.

Strasbourgissa asuessaan Mariella oli ollut kovin huolissaan tyttärestään Flavianasta. Tämä oli lopettanut kesken yliopisto-opiskelunsa ja kirjautunut taideinstituuttiin.

Muistan kuinka vihainen hän oli ollut. Miten tytär saattoi noin vain hylätä kalliit opintonsa ja muuttaa asumaan kommuuniin. Sen asukit olivat Mariellan mukaan hippejä, jotka kuvittelivat olevansa merkittäviä taiteilijoita. He kyhäsivät romuista kummallisia installaatioita julkisille paikoille, jotka sitten kunnan työntekijät joutuivat siivoamaan pois veronmaksajien rahoilla.

Nuorempi veli oli, toisin kuin sisarensa, jo lapsesta asti ollut toivoton tapaus. Mariella ei ollut asettanut toiveitaan kovin korkealle Lucan suhteen. Poika hääräili musiikkipiireissä ja soittelin milloin missäkin bändissä sekä teki satunnaisia keikkoja DJ:nä.

Asuessaan ilmaiseksi äitinsä asunnossa, kumpikaan nuorista ei ollut joutunut ottamaan elämän realiteetteja kovin tosissaan. Mariellan muutettua takaisin kotiin, kävi hyvin nopeasti selväksi, etteivät lapset voineet elää saman katon alla äitinsä kanssa. Flafiana muutti isänsä luokse Milanoon ja Luca jonkin ystävänsä nurkkiin DJ-kamoineen.

Mariellan tehtäväksi jäi tuulettaa vuosikymmenien pölyt pois nurkista, siivota, jynssätä ja kuurata. Sekä maalata ja remontoida kun se aika tulisi. Ja kun hän lopulta saisi tuon kaiken tehdyksi, tulisi aika tehdä jotain viidakolle, jollainen puutarha tätä nykyä oli.

Tiesin Mariellan perheestä pääpiirteittäin sen, mitä hän oli minulle Strasbourgin vuosinamme kertonut. Se kaikki liittyi Flafianaan ja Lucaan. Lasten isästä hän ei koskaan puhunut.

Kerran, kun kysyin, miten hän oli tullut lähteneeksi ulkomaan hommiin, Mariella oli kertonut minulle avioerostaan.

”Sairastuin vakavasti”, hän sanoi, mutta ei kertonut sairaudestaan sen tarkemmin. Enkä minä kysynyt.

”Lupasin itselleni, että jos parannun, niin elän siitä lähtien vain itselleni. Lapset olivat siinä iässä, että he voisivat jo alkaa elää omillaan, tosin miehestäni en ollut aivan varma.”

”Mutta eikös Italia ole katolinen maa. Avioero ei taida olla aivan jokapäiväinen asia?”

”Olet oikeassa. Myönnän, että se oli itsekäs teko, mutta olin lopen kyllästynyt toimimaan piikana joukolle kiittämättömiä vätyksiä. Minulla oli oma ammatillinen kunnianhimoni. Halusin edetä urallani. Ja tämä voi ehkä kuulostaa ahneudelta, mutta en pitänyt siitäkään, että AC Milan ja kulmakunnan baarit ja klubit veivät leijonanosan minun palkastani.”

Minun oli myönnettävä, että ymmärsin häntä kyllä.

Seuraavat päivät ravasimme hikisinä edestakaisin Genovan loppumattomia portaita. Mariella halusi näyttää minulle joka ikisen palatsin kotikaupungissaan, joita pelkästään Via Balbilla tuntui olevan loputon määrä.

Vasta kolmantena päivänä minulla oli ylimääräistä aikaa sen verran, että saatoin lukea mukanani tuomaani kirjaa, ja tutkia pihamaata sekä itse rakennusta.

Löysin vihannestarhan, jonka nurkassa seisoi köynnöskasvien peittämä piharakennus. Ajattelin rakennuksen olevan eräänlainen aikakapseli, sillä sitä ei varmaankaan oltu avattu vuosikymmeniin, niin täydellisesti kasvillisuuden peittämä kun oli. Ylipäätään oli vaikea saada selvää kuvaa puutarhan todellisista mittasuhteista, sillä niin umpeen kasvanut se oli.

Koska Mariellan kotitalo sijaitsi vuorenrinteellä, kuten kaikki muutkin rakennukset naapurustossa, siinä oli myös kellarikerros. Kurkistin sisälle puoliksi avoimesta, holvikaaren muotoisesta ovesta. Päättelin, että kellari oli aikanaan ollut se paikka, jossa pidettiin kotieläimiä. Mitä nämä eläimet olivat olleet, sitä minun oli kaupunkilaisena vaikea kuvitella. Nyt se kuitenkin oli tupaten täynnä romua. Vanhoja maatalouskoneita ja työkaluja. Pesukoneita, aina mankelilla varustetusta pulsaattori koneesta nykyaikaisempiin rumpumallisiin. Jääkaappeja ja kaasuliesiä oli useita, sanoin kuin televisioita, radioita ja levysoittimia. Mahtuipa mukaan Vespa jostain viisikymmentäluvulta.

Kaikki nämä heitteille jätetyt, ruosteen ja pölyn peittämät laitteet olivat aikansa himoittuja ylellisyystuotteita, joista kukin sukupolvi oli joutunut maksamaan kovan hinnan, mutta joilla ei muutaman vuoden kuluttua enää ollut minkäänlaista arvoa.

Oliko enää ylipäätään olemassa mitään sellaista, mikä periytyisi isältä pojalle. Nykyisin rakennuksetkaan eivät tuntuneet kestävän yhtä sukupolvea kauempaa.

Näissä mietteissä raivasin tietä villiintyneen kasvuston läpi rakennuksen kulmalle, josta nousi jyrkät portaat maaston muotoja seuraillen yläpihalle. Tämä yläpiha, mikäli sitä pihaksi saattoi kutsua, oli muutamia metrejä leveä sola, jota toiselta puolen reunusti rakennuksen harmaaksi rapattu seinä ja toiselta kolmisen metriä korkea kallioseinämä.

Solaan oli hylätty joitakin vanhoja puutarhanhoitovälineitä ja rikkinäinen Vespa – tosin uudempaa mallia kuin se kellarissa näkemäni. Sen moottori oli osittain purettu ja ruuvit ja männät makasivat maassa paksun ruostekerroksen peitossa.

Huomasin, että yläpihalle tullessani portaat haarautuivat. Vasemmalle mentäessä ne nousivat vielä muutaman askeleen päätyen solaan, mutta oikealle haarautuvat seurasivat kallion seinämää. Noustuani nelisentoista askelmaa, päädyin tasanteelle, josta kuvittelin pääseväni kadulle, jonka olin nähnyt kulkevan kallioseinämän laella. Toisin kuitenkin kävi. Katua reunustavassa kaiteessa oleva rautaportti, oli paitsi riippulukolla lukittu, niin myös kiinni hitsattu, niin että siitä oli täysin mahdotonta kulkea.

Päivän päätteeksi nautimme yksinkertaisen italialaisen aterian, jonka Mariella loihti käden käänteessä, kuten hänellä oli tapana tehdä. Pastaa pestolla ja salaatilla, jossa oli runsaasti tomaatteja ja mocharellajuustoa. Palanpainikkeeksi mursimme paloja herkullisesta focacciasta ja joimme tukevaa punaviiniä pullosta, jonka kaulaan oli ripustettu käsinkirjoitettu nimilappu kertomaan rypäleen lajikkeen ja vuosiluvun.

Laskeva aurinko tuli esiin kerrostalojen takaa, linnut kinastelivat puutarhassa italialaisen äänekkäästi ja funikulaari kolkutteli leppoisasti ylös ja alas rinnettä.

”Täältä olisi varmaan upeat näköalat Välimerelle, mikäli noita kerrostaloja ei olisi”, sanoin.

Korkeita kerrostaloja oli niin etelän puolella kuin ylärinteellä pohjoisessa. Mariellan talo jäi ikään kuin puristuksiin näiden rumien talohirviöiden väliin. Ylärinteen talot eivät niinkään olleet haitaksi, mutta etelän puoleiset rakennukset peittivät puutarhan varjoonsa suurimmaksi osan päivää.

”Genova laajenee hurjaa vauhtia joka suuntaan”, Mariella totesi.

Siltä todellakin vaikutti. Jyrkät vuorenrinteet eivät näyttäneet olevan minkäänlainen este kaupungin laajenemiselle. Ne pikemminkin vain lisäsivät arkkitehtuurin omaperäisyyttä. Olin nähnyt rakennuksia joihin kuljettiin käyntisillan kautta suoraan kuudenteen kerrokseen ja sellaisiakin joiden parkkihalli oli katolla, sen sijaan, että se sijaitsisi pohjakerroksessa, kuten useimmiten oli tapana.

Nämä kerrostalot, jotka peittivät Mariellalta näkymän merelle, olivat kuitenkin kaikesta päätellen sen verran iäkkäitä, että niitä ei oltu rakennettu minkään aivan viimeaikaisen laajentumisaallon aikana, vaan jo paljon aiemmin.

Kun olimme päässeet jälkiruokaan, joka oli kotitekoista tiramisua, jonka nautimme Recioto della Valpolicella-viinin kera, Mariella otti uudelleen esille mainitsemani merinäköalat.

”Minulla on vanha valokuva. Sieltä missä nyt on pergola, näkyy vain viiniköynnösrivistöjää, lampaita ja meri jossain kaukana horisontissa. Kuvassa on isoisäni ja hänen vaimonsa. Isoisä näyttää kuvassa juuri niin katkeroituneelta kuin muistan hänen aina olleen silloin kun olin lapsi.

Isoisä myi peltonsa grynderille, joka pikavauhtia täytti maat kerrostaloilla. Niillä rahoilla isoisä rakennutti tämän talon. Kaupunki oli juuri tehnyt funikulaarin, ja siksi tämä oli luonnollinen suunta johon laajentua. Kaikki tämä oli ollut tiedossa jo pitkään ja isoisäni oli ensimmäisiä, jotka myivät maansa. Jäljelle jäi vain tämä tontti puutarhoineen.

Luulen, että todellisuudessa hän teki niin, koska sai siten pilattua myös Ottonellojenkin näköalat.”

”Ottonellojen?”

”Naapurin. Ottonellon perheen.”

Näin vihan välähdyksen Mariellan tummissa silmissä kun hän vastasi huitaisten kädellään kohti huoneen nurkassa seisovaa jääkaappia.

”Se talo tuolla mutkassa”, hän sylkäisi sanat suustaan.

Nyt ymmärsin. Olin nähnyt talon, jota Mariella kaikesta päätellen tarkoitti. Se oli suurempi kuin Mariellan talo, ja siinä oli maanalainen autotalli sekä leijonapatsaat portin molemmin puolin. Lisäksi talossa oli torni, josta saattoi hyvinkin nähdä merelle.

Saatoin kuvitella, että Mariellan isoisä oli myynyt peltonsa maatalousmaana, kun taas Ottonellolla naapurissa oli ollut kärsivällisyyttä odotella maan arvon kohoamista, ennen kuin hän löi rahoiksi. Kateusko oli saanut Pittalugat vihaamaan naapureitaan.

Silloin muistin kiinni hitsatun portin ja mietin, olikohan silläkin asialla jotain tekemistä naapurivihan kanssa. Kun mainitsin asiasta, Mariellan kiukku yltyi entisestään, enkä enää ollut tuntea ystävääni. Hän oli mielestäni aina ollut rauhallinen persoona. Pikemminkin sovitteleva, ennemmin kuin riitaa haastava. Nyt pääsin näkemään hänen kätketyn puolensa.

”Kun Gavino Ottonello myi hedelmättömät lammaslaitumensa rakennustonteiksi, hän vehkeili kunnan herrojen kanssa niin, että se mikä oli siihen asti ollut ylärinteelle johtava lammaspaimenten käyttämä soratie siirrettiin rakennustöiden alta. Mikäli se aiemmin oli polveillut maatilojen rajalinjoja seuraten, kulki nyt selvääkin selvemmin Ottonellon pirulaisen mailla.”

”Ja hän väitti sitä omakseen?”

”Juuri niin. Hänen mukaansa tie oli hänen. Hän asfaltoi sen ja sanoi, että niiden jotka sitä tahtoivat käyttää pitäisi maksaa tienkäyttömaksua.

Isoisä vei asian oikeuteen, mutta rakennuskaava oli jo saanut sinetin, eikä ollut mitään keinoa muuttaa sitä.”

”Mutta isoisäsi käytti sitä kaikesta huolimatta?”

”Niin hän teki. Hän rakennutti portin.

Ottonello uhkaili isoisää ja isääni, sekä hänen veljeään. Hän soitti poliisille aina kun joku ajoi Vespallaan luvatta hänen katuaan, mutta poliisia eivät sellaiset asiat juuri kiinnostaneet.”

”Ja naapuri hitsasi portin kiinni?”

”Pahempaa. Eräänä päivänä ilmestyi kauhakuormaaja, joka pudotti kadulle pysäköidyt Vespat muurin yli, ja seppä joka hitsasi portin kiinni.”

”Arvaan, ettei isoisäsi jäänyt toimettomaksi.”

”Ei niin. Hän haastoi Ottonello oikeuteen Vespojen tuhoamisesta. Hän myös väitti, että meillä Pittalugoilla oli ikiaikainen käyttöoikeus yhteistiehen, jonka käytön naapuri oli estänyt hitsaamalla portin kiinni.”

”Ja kaikesta päätellen hän hävisi jutun?”

”Sekä että. Oikeus katsoi Ottonellon velvolliseksi korvaamaan rikkoutuneet Vespat, mutta tie oli hänen, eikä isoisälläni ollut siihen asiaan sananvaltaa.

Hänen olisi pitänyt aikanaan rakentaa oma tiensä, omalle maalleen. Rakentaa se ennen kuin hän myi sen kaiken.”

”Mutta miten ihmeessä on mahdollista, että on asuttu talo mutta ei ole tietä sinne?”

”Sitä isoisäkin kysyi tuomarilta, mutta tuomari oli sitä mieltä että portaat ja funikulaari olivat aivan riittävä kulkutie talolle.”

”Mutta autolla tänne ei siis pääse?”

”Ei pääse, ei. Isoisä päätti, että me Pittalugat emme tarvitse autoja, eikä asiasta puhuttu sen koommin.”

”Ja sinäkö myös jatkat perinnettä?”

”En, on minulla auto. Pidän sitä radan toisella puolella, luostarin parkkipaikalla. Olen kyllä ajatellut luopua siitä. Munkit ovat niin rahanahneita, että autopaikan vuokra pölyisellä sorakentällä maksaa pian enemmän kuin auton pitäminen.”

Seuraavat pari päivää vietimme Levantossa ja Monterossossa. Naapuruston vihanpidosta ei enää puhuttu sanallakaan, mutta asia jäi kuitenkin vaivaamaan mieltäni.

Ennen paluutani kotiin, otin tieasian uudelleen esiin. Olin nimittäin mielestäni keksinyt oivallisen ratkaisun Mariellan parkkipaikkaongelmaan sekä munkkien harjoittamaan perisyntiin nimeltään ahneus.

Olin huomannut, että talon pohjoispuolella, kallioseinämän päällä kulkeva katu oli tupaten täynnä pysäköityjä autoja. Ottonellon entisille maille rakennetuille taloille, ei niillekään oltu huomattu rakentaa aikanaan parkkipaikkoja. Ja vaikka olisikin, ei sen ajan Fiat Cinquecentot vieneet läheskään yhtä paljon tilaa kuin nykypäivän katumaasturit. Eikä niitä sitä paitsi edes joka perheessä ollutkaan.

”Voisit rakennuttaa solan päälle betonikannen talon takana kulkevan kadun korkeudelle.”

Olin nähnyt vastaavanlaisia ratkaisuja muuallakin. Teknisesti ottaen se ei edes ollut mikään vaikeasti toteutettava rakennelma.

”Jätät niistä vaikkapa kolme itsellesi, ja loput lahjoitat naapurillesi vastineeksi tienkäyttöoikeudesta. Hän voi sitten lyödä rahoiksi ja vuokrata ne. Näin molemmat osapuolet voittavat.”

”Oletko hullu!” Mariella kivahti. ”Ottonellojen kanssa ei neuvotella. Ei yhtään mistään!”

Oli mahdotonta tietää, mistä naapurusten vihanpito oli muinoin saanut alkunsa. Mietin, miten monta sukupolvea tarvittaisiin, ennen kuin isien riidat voitaisiin unohtaa, ja Pittalugat ja Ottonello voisivat elää sovussa keskenään.

Kaksi vuotta myöhemmin Mariella julkaisi sosiaalisessa mediassa kuvia remontista, jonka oli asunnossaan tehnyt.

Kysyin häneltä, miten materiaalit saatiin kuljetetuksi paikalle. Mariella kertoi, että ne tuotiin luostarin parkkipaikalle ja kannettiin käsipelillä alas joenuomaan, sillan yli ja sen jälkeen rappusia pitkin kapeaan tunneliin, jonka kautta pääsi kulkemaan funikulaariradan alitse.

Kuinka paljon helpompaa olisikaan ollut tuoda koko kuorma kerralla ja nostaa se talon viereen.

Mutta Ottonellojen kanssahan ei neuvoteltu.