Käännähdin.

Ulkopuolisuuden tuntu teki oudon kiemuraisuuden. Yläpuolelle asettuminen ja täysi epävarmuus omista kyvyistä tuottivat tilanteen, jossa oli kiire saada esiin etydisiä aihioita. Näkemys jäätyi armeijan muurahaisten saappaankorkojen alle.

Peloissa. Todellisuudessa on joku puoli. 

Muurahainen, murhalainen, ideoiden tihutyöläinen. 

Kumpi on tarmokkaampi, luova energia vai lamaannus? Ahkerampiko se, joka ei kuulu eikä osaa, häpeäisikin? Vai häpeämätön jolla on luonnetta ja nähtävyyksiä muille jakaa. 

Kuinka suoraan voi katsoa jos mieli on kierossa, kuinka sisäinen näkemys voi pelkistää kun maailma vaati silkkaa dekoraatiota. Peloissa. Joku puoli.  

Kärsimättömät äänet ympäristössä kääntyilivät. Arvaamattomat kierteet voivottelivat. Kunnes jotakin purskahti.

Mielenkirjoitukseksi. 

En välitä siitä onko kokonaista minua, onko maailman ja jonkun minun edessä verho, onko kuvastimessa mitään tunnistettavaa. 

Kyyristyin asema-aukiolla hieman. Taivaalla pörisi taitolentäjä, yhä uudelleen ylös, silmukka, oikaisu, melu ja meteli. Muistan miten instituutin työntekijät kärsivät kerosiininhajusta. Kauhistun kun kirjoitan tämän, voinko paljastaa kerosiinikysymyksiä. Ennen minäkin kärsin harjoituskoneiden surinasta. Nyt – kun jostakin syystä tiedän miksi lentotunteja tarvitaan – kuuloaistimukseni muuttui, en ole vihainen kun koneet melskaavat ilmoissani. 

Muuttuiko kirjoitukseni kuten lentokoneiden aistimus? Kun käännyin sisävoiman puoleen, kutsuin esiin sanoja joista en vielä tiedä. 

Menetin hallinnan, ei ole mitä menettää, en kirjoittanut hallitusti.

Kirjoitan edes jotakin. Aina jotakin.  

Uskaliaasti tutkin miten arroganssin voi voittaa, että joku määrä sanojen rykmenttiä lopulta sulaa. 

Uskaliaasti kohtasin tyhjyyden pelon. Ylitin tuosta vaan vakavasti otettavan ja vakavaksi tulevan. 

En ole vielä katsonut ihmistä, tirkistelen salaa ja mutisen mielessäni. Etsin kytkeytymisen tapaa. Hukuttaudun kirjoihin, luen hengenpalossa jossa kirjat vyöryvät kaikkialta. Roikun siinä, että näen hetkittäin. Etsin kohtaa, jossa kirja olenkin minä; jossa kirjoittaja oli minä. 

On sattunut asioita, joissa jouduin nyöyrtymään. Uskoin sittenkin, että on tehtävä, että erheitä saa tehdä.

Moukariniskut ovat vain ulkonaista tuulta. 

Jos on raivoa, vihaakin, ihmiseen kuuluvaa kateutta on myös välttämätöntä rakkautta.

Mieleni hapoo. Asettumisen vapauttama energia ei ollut väylä. Miksi se voiskaan olla. Kanava, jonka imu onkin lahja, vapahdus itsen pyhätöstä, vapahdus lohduttomuuden yksinäisyydestä, siitä minne kukaan muu ei halunnutkaan seurata.  

Vaikka pakenin kuvitelmaa, että sieltä poistuminen vapauttaisi. 

Melkoinen manikyyri pitää kyyristelijän hyväksyä kerosiinihuuruissaan. Kynnet haurastuvat, onko niisä lommojakin?

Kukaan ei lyö moukareilla. Mutta jokainen tilanne, kukin sana on navigointia aavikoilla, joilla tuoksuu moukarien jyske. 

Kävin kerran maailmassa baletissa. Pompin joka aamu balettihyppyjä. Baletissa käyn yhä joskus. Ruumiini lukitsi minut paikkaan, jossa ei käydä baletissa. Tein päätöksiä, joissa elossapysymisen uhalla kytkeytyminen vaikeutui, etääntyi.

Kukaan ei ole täällä kanssani. Kirjoittajan sanat hiipuvat päivien elämään. Yksityiskohtien rautakorot jutustelevat hirmuisten muurahaisten kanssa.  

Kissa vaatii, elävä olento vaatii, mieleni vaatii. Tunnen ilon aaveen, ja pelästyn aavikoiden kumua, myrkyllisten taivaskaasujen veroja. 

Rukoilen pimeässä yössä, huudan kääntyen: jos rakkautta! Haluan rakastaa! Näkisikö joku tänne syvyyden ylimielisyyden yli? Saisinko kiinni siitä viitanliepeestä, jossa ruumis ei vääntelyineen käännä pois kirjaimista, jossa tarina ei päättyisi leukaluun lyömiseen pois, jossa hattukin olisi päässä, jossa Jeesus Getsemanessa ei olisi kirjoittamisen haave.  

Ulos! Käänny ulos! Mene ulos!

Kääntyminen kohdassa, kääntyminen pois ja suoraan kohden. Lähdin ujona ja liian itsevarmana

Kuvitus: Tekstissä suomalaisen taidemaalari Ester Heleniuksen maalauksia, pääkuva venäläisen taiteilija Mikhail Vrubelin The Demon Seated (1890)