Metsään on tullut jo syys
Se tapahtuu huomaamatta. Vähitellen. Jonain aamuna huomaat sen.
Kysyt hämmentyneenä itseltäsi , milloin tämä tapahtui.
Aamulla lykkäät suosiolla sanomalehden muiden luettavaksi. Sanot:”Jos jotain tärkeätä lehdessä on, kerro minulle.” ”Joo”, lehdensyrjään ensimmäisenä tarttunut lupailee puolihuolimattomasti. Ja hänkin lykkää lehteä keskemmälle pöytää.
Tunnet, että on pakko jotenkin selittää. Syytät mediaa, joka jauhaa samoja asioita päivästä toiseen. Osaat jutut jo ulkoa. Kunnon analyysia asioista on turha odottaa. Ne vuodet menivät jo. Ei toimittaja ehdi taustoittaa mielenkiintoisimpiakaan asioita. Sillee, tällee, fasiliteetit näin ja aikaviive tässä projektissa sillee tiätsä… katso Wikistä lisää dataa jos kiinnostaa …
Vuosia sitten loppui sekin aika, jolloin eri näkökantojen lehdistä voi tarkistaa, mitä mieltä ollaan vasemmalla, oikealla ja keskellä syysväsymyksestä, Ukrainasta, Greenpeacesta, sähkön hinnasta, tulevan talven tautitilanteesta, koulutukseen kohdistuvista säästöistä.
Aivan sama on myös, avaako television. Puhuvia päitä, samoja puhuvia päitä, viikosta toiseen. Väliin studiokeittiössa heiluvia naisia hiuslisäkkeet soosissa ja nuoria poikia kaivamassa korvavaikkuaan lisämausteeksi eksoottiseen salaattiin. Huumoria aina pitää olla, komediakeittiötä ja grillit huurussa ja tyttöjä sopassa ja poikia kauhan varressa suihkurusketusta hivelemässä. Saa nauraa, niin että kulissit heiluvat ja sohvaperunat pyörähtävät lattialle.
”Vihdoinkin saa bilettää!”
Tai pelkkiä kroppia, alastomia ihmisiä ulokkeet heilumassa; tai ensitreffejä alttarilla; tai tähtiä tanssimassa; tai …
”Kun olen alasti julkisesti, tunnen olevani itsevarmempi.”
Puheita ja sörsseleitä ei ole pakko pureskella, vaikka juontajan mielen soopaa tulee katkeamattomana virtana katselijan korviin. Eikä televisiota ole pakko katsella. Eikä radiota avata. Eikä ole pakko tietää, mikä on Netflix, saati miksi. Silti nyt tiedät, mitä parikymppinen julkku pitää avioliiton kestämisen peruskivenä – hänellä on menossa jokin parisuhdekriisi, jonka käänteet kuulemme samalla kun neito vääntää riisipuuroa lautaselle nätiksi tötteröksi tai paratiisihotellin matrassilla pyörittelee hiuslisäkkeistään itselleen kruunua.
Vähän myöhemmin näet samat vakiovieraat kaikissa haastatteluissa pitkin viikkoa. Aina samat! Salaa jokainen viisitoistaminuuttistaan jahtaava haluaa oman ohjelman, juontohommiin tai jotain, johon kutsuu vuorotellen ne muut ohjelmaisännät ja –emännät.
Realitytähtien katkeamaton kavalkadi virtaa iloksesi samassa järjestyksessä ilta toisensa jälkeen. Sammumista pelkäävien tähtien on lämmitettävä muinaiset elämänvaiheensa yhä uudelleen. Hyvämuistinen katsoja tietää jo naaman nähtyään, mikä ”paljastus” taas on tulossa: sairaushistoria, avomiesten luettelo, muinaiset bonuslapset, 25 vuotta sitten kuolleet äidit.
Kaikki järkyttävät, raivostuttavat, nolottavat, mukamas rohkeat stoorit ja kuvat on jo moneen kertaan nähty. Mutta antaa mennä edelleen, kun on alamäki.
Ulos ei ainakaan kannata mennä. Ei kiva tunkea saappaitaan kuravelliin, liukkaalle asfaltille tai pihatielle hetki sitten kaatuneeseen muuttoauton huonosti sidottuun kuormastoon. Eikä jumittaa sähköpyörää tutun kaupan sementtirappusiin.
Alkava ankea vuodenaika!
Viimeinen oivallus syksyn ehdottomasta saapumisesta ei liity näkökykyyn, ei kuuloon, ei kaupunkisuunnittelun omituisuuksiin, ei edes yleiseen kututukseen.
Sinä päivänä, kun keski-ikäinen poika tarttuu kyynärvarrestani ylittäessäni katua, sen lopullisesti tiedän. Taluttaja en enää ole minä.
On saapunut Se Vuodenaika.
”Vähän kuoppainen tää katu. Valaistuskin mitä on”, sanoo nuorin poika noloilua äänessään.
”Annas kun minä”, sanoo toinen poiketessaan pihaani. Vetäisee rivakasti rautakangen kourastani. Kiveä minun piti toiseen asentoon vääntää. Vanhasta tottumuksesta.
”Tilasin meille kaikille Milanon matkan”, kolmas ilmoittaa, äänessään uudenlaista vaivautuneisuutta. ”Naiset haluavat ostoksille. Mut sää voit valita. On Suomessa kansatieteellisiä museoita. Ja pakkoko eläkkeellä mitään on tehdä. Voi vaan ollakin.”
Sinä päivänä syksy on saapunut kaupunkiin. Tai metsääni. Nostan karvat korville ja pudotan laput silmilleni, jotka vain muutama päivä sitten laseroitiin, jotta hyvin näkisin.
”Metsään on tullut jo syys, lohduton yön hämäryys…”
Tuli vain ohimennen mieleen kun Bolognan lentokentällä Guglielmo Marconissa nousimme täpötäyteen bussiin, joka vei portilta koneeseen, sisareni kanssa, joka on minua 12 vuotta nuorempi, niin kolme kappaletta nuoria italialaisia pompahti seisomaan ja tarjosi istumapaikkaa meille kahdelle ”nonnalle”. Jösses, mä katselin ympärilleni, että ei kai ne meitä tarkoita….
Syksyn ihanuus täällä maaseudulla on työntäyteistä, ei ankeaa. Kirjoitellaan raapaleita, raakileita, kirjoittajakurssin läksyjä omenahillosta tahmaisilla sormilla.
Samoja kokemuksia eri puolilta maailmaa. Toisaalta minulla on vähän kahtalainen kanta tähän nuorison kohteliaisuuteen. Lienee omaa pelkoa (niin supisuomalaista): luuleeks tuo, etten jaksa seistä omilla jaloillani … Muistan mainiosti sen hetken, kun jäin eläkkeelle ja päätin, että en enää availe nuoremmilleni kauppojen ovia enkä kävelykadulla väistele polkupyöriä. Hehehe.
Kirjoittamisesta sanot hienosti.
Ajattelin ottaa toiselle palstalle kirjoittamasi esille seur. toimituskunnan palaverissa. Tarvitaan kirjoittajia, tarvitaan palautteen antajia. Mutta miten tehdä se käytännössä? Kas, siinäpä pulma.
Hyvä kirjoitus, Liisa! Napakkaa ilmaisua ja pohdintaa. Vuodenaikojen syksy ja elämän, miten sen nyt kauniisti sanoisi, syksyiseksi oletettu vaihe yhdistyvät tässä luontevasti. Minä pidän syksystä vuodenaikana, mutta on liian varhaista sanoa, haluaisinko vanhempana kävellä käsikynkkää tien yli tai saada apua rautakangen kanssa. Saatan kuvitella itseni kiikkustuoliin kudin sylissä, olen muutenkin sisällä viihtyvää sorttia. Tosin juuri nyt täällä Saksassa on Der Goldene Oktober eli syksy kauneimmillaan – ulkoilu metsässä alkaa houkuttaa minuakin.
Syksy on aina ollut rakkain vuodenaikani. Luulen että se johtuu kouluajoistani, kun pitkän kesän jälkeen maalla pääsi taas kouluun tapaamaan kavereitaan. Nyt iän karttuessa syksyyn liittyy minulla haikeutta, melankoliaa, kaukokaipuuta.
Suhteeni syksyyn? Syksy lienee vuodenajoista minulle vastenmielisin. Luonto tosin liekehtii, sato korjataan tai on jo korjattu; maalla varaudutaan tulevaan, talveen ja seuraavaan kevääseen. Siis katse kauas. Katse mihin?
Mieleen tulevat tekemättömät työt, elämän jossittelut, varovainen myöntyminen epämiellyttäviin asioihin.
Ja syksyyn on minulla aina liittynyt tietysti myös koulu. Riittämättömyys, puurtaminen, lapsena koulukiusaaminen, josta piti itse selvitä – mahdollisimman paljon pinnaamalla. Ja pakenemalla ja väistämällä ja kunnian kukkoa odottamalla.
Mutta loppujen lopuksi tältä paikalta: Hyvää syksyn aikaa itse kullekin! Pian on taas varovainen huhtikuu ja täysi toukokuu. Ja tuoksuvat tuomien valkoiset kukkaset.