SUORA

 

 

– Arvaas mitä!

Pollari hätkähti Helmisen ääntä.

– Arvaas Pollari mitä!

Tuli pitkä hiljaisuus.

– Taidan arvata.

Miehet tuijottivat toisiaan ääneti. Aika kului.

– Se teki sen, Pollari sanoi vaisusti. Oli arvannut.

– Niin kuka teki?  Helminen paukutteli kankeasti kuka-sanaa. Kiristi Pollarilta täyttä tunnustusta. Painosti vielä lisää: – Ja muija raskaana. Et koskaan sattunut kertomaan.

– Se nyt enää mikään uutinen. Jatkosarja. Uusinta, osa viisi. Viides tytär. Kohta yhteensä kuusi muijaa meikäläistä komentelemassa.

Pollari oli kalpea, sen suupielissä nyki.

– Jos ei suora tällä kertaa mene rikki.

– Ei mene rikki. Samalla menetelmällä pantu.

Pollarin hymyä ei kukaan olisi erehtynyt luulemaan iloiseksi. Se oli vain suunliike.

– Tuula istuu nyt Kollanuksen huoneessa. Päivystyksestä ohjattiin sinne. Ei oikein ollut muuta mahdollisuutta. Lehtinen istui tiskillä, minä tulossa vuoroon.

– Tuula lupasi sen tehdä. Jos kerran vielä, se sanoi. Se lupasi tehdä sen. Jos vielä kerrankin…

Pollari ei saanut sanotuksi sitä sanaa. Helminen moukaroi lisää.

– Tuli taksilla terveyskeskuksesta. Tuoreet paperit kädessä. Näki jokainen Tuulan naaman ilman papereitakin. Pollari perkele! Sehän on viimeisillään paksuna!

Pollari peitti käsillä kasvonsa.

– Tiedän tiedän. Mutta sinä et tiedä, mimmoista se on. Avioliitto. Lapsia peräjälkeen. Valvomista. Rahat ei riitä. Aina joku sairaana. Ja nää saatanan katujen kovaosaiset aina survomassa toisiaan puukolla munuaisiin. Tai jyrsimässä reikää marketin kaljavaraston seinään. Aina sama ja sama. Ja taas alusta. Narkkareita kadulta polille. Polilta takaisin kadulle.

– Mutta ei se ole Tuulan vika.

– Eikä minun. Eikä kenenkään.

Pollari oli nostanut kädet kyynärvarsia myöten pöydälle, rojautti päänsä piiloon käsivarsikuoppaan.

– Samaa se on naimisissaolo. Niin kuin paikalleen juuttunut levy. Pyörii ja rahisee. Aina sama raita. Samat natkutukset. Että mä vihaan puhetta. Sanat saa mut sairaaksi. Ja jo ihmisen haju. Sä et kuule Helminen tiedä, mimmoista se on.

– Joo en. En ole nainut.

Pollari nosti sen verran päätään, että silmät vilkahtivat näkyviin.

– Nainut olet. Helvetin Helminen. Miten sä sen teet? Ettet ole joutunut nalkkiin.

– Haku päällä kaiken aikaa,  Helminen sanoi kiihtymättä.  – Mutta kato naamaa. Muotoilu maanantaiaamun susikappale.

– Susta se olis tullut hyvä aviomies. Ja hyvä isä.

– Ei auta, jos ei yksikään hameniekka huomaa sitä.

Pollarin silmien välke sammui.

– Niillä mitään hameita enää kellään. Farkkuja ja pussihousuja ja trumpettia ja bermudaa ja ryppyvyötärösammareita, Pollari luetteli katkerana. Mutta sitten jokin yksinäinen välähdys vonkaisi yli hänen kasvojensa: – Mutta nainut olet silti. Tunnusta pois!

Pollari yritti pitkittää. Helminen halusi auttaa, taas kerran. Jokin vaan pisti nyt vastaan. Paskajuttuja liikaa. Koko ajan menossa jonkin sortin organisaatiouudistusta ja hanketta. Kun hälytys tuli, olit autonromun kanssa liukastelemassa Kärvästenmäessä.  Sotastenkylän pojat tekivät pee-ärrää.  Vanhoja kavereita sai joka viikonvaihde olla kiskomassa irti entisen muijansa kimpusta. Paskahommaa.

Seurasi aika pitkä hankala hiljaisuus. Vihdoin Pollari nosti päänsä, jätti kädet pöydälle.

– Edellinen on kehitysvammainen.

– Mukava mukula silti, Helminen sanoi. Muisti lisätä: – Jenna.

Pollarin ääneen nousi hetkeksi pehmeä sävy.  – Tyttö on kuntoutuksessa. Pääsi mukaan tähän uuteen kokeiluun. Sekin tehdään nykyään tietokoneohjelman mukaan. Räätälintyönä. Kuntoutus. Voi hyvinkin pärjätä tavallisessa koulussa.

– Mikä ettei. Kyllähän nykyään.

– Vanhin tyttö on tullut eniten minun näkööni. Kaikki sanovat, että Annu on ihan isänsä näköinen.

– Onneksi olet kaunis mies. Mä en voi edes ajatella jälkikasvua.  Niin paljon ajattelen lapsia. Ne sais pään sijalle turnipsin.

– Joo. Tulis kyllä terapeutille töitä, Pollari myönsi ja katseli jonnekin kauas.

–  Et edes tiedä, mikä turnipsi on,  sanoi sitten.  – Minähän maalta olen.

–  Ei pahalla. Mutta en kyllä tiedäkään.

–  Etkä tiedä paljon muutakaan.

Puheisiin tuli tauko. Oli vaikea jatkaa oikein mihinkään suuntaan. Kumpikin tiesi, että edessä se oli. Loppupuheen paikka.

– Eiköhän tämä silti. Päivä kerrallaan.  Helminen tarjosi myötätuntoa vanhalle kaverille. Oli yhdessä pitkin ja poikin maakuntaa  rämmitty, tuulet ja tuiskut postailtu. Oli kestetty pommit ja kuularuiskut kauan sotien jälkeen syntyneiden  pikkukaupungin miesten talvisodassa toisiaan vastaan.

– Eiköhän tämä tästä. Siinä oli Pollarin ja Helmisen yhteinen varmennus, kun paskalta, kaalisopalta ja hikiseltä toivottomuudelta haisevissa vuokrakolhoosien rapuissa toista rupesi pelottamaan.

– Eiköhän tämä… tästä.

Mutta nyt.

Nyt Helmisen oli tehtävä mitä oli tehtävä. Niin kauan kuin rohkeutta riitti. Rankka keikka.

– Perkeleen Pollari. Mä suoritan sulle perusteellisen henkilöön käyvän käsittelyn ilman todistajia

ensimmäisenä pimeänä syksy-yönä.

Jonkinlainen hellyys, kaveria ei jätetä… Mutta ei perkele. Helmisen empiessä poteronsa reunalla Pollari raapaisi tuolinsa kauemmas pöydästä. Hän katsoi Helmistä suoraan kasvoihin. Ilmeenkään värähtämättä keräsi pöydänkulmalta paperinipun, napautti nipun tasaiseksi, meni kaapille, nosti pinon hyllylle.

– Niin.  Pollari käveli ovelle.  – Jos sitten.

Ovi kolahti.

Ennen kuin ovi raameja myöten niittasi kiinni, Helminen oli kuulevinaan Pollarin sadattelevan:

– Etteivät saa edes ovea korjatuksi. Ei sovi budjetin raameihin.

– Ei kai ole tarkoitus, että just me saadaan kaikki valmiiksi. Koko maailma, Helminen huusi perään.

Mutta ei Pollari enää kuullut.

 

Pollari sai vierelleen koko laitoksen. Kellari kävi ahtaaksi. Mikäs selvässä asiassa! Pollari oli katkaissut suoran. Riidaton yhteenveto ei irrottanut keneltäkään kummempia kommentteja.

Pollari oli maakunnan poliisien paras ampuja. Joku sanoi että ainoa.

Oli ollut.

Seinään asekaapin viereen oli sinitarralla isketty viesti Helmiselle. Käsiala oli tuttu, Pollarin suurikirjaiminen pyöreä. Helminen käänteli kankeata paperia käsissään. Pollari perkele oli ampunut kympin seulaksi.

 

Helvetti Helminen.  Maalaispoika lähti Kultakaupunkiin.

Puhdista ase. Ja näin minä kerran sinua rumemman miehen. Turussa.

Pollari

Helminen taitteli paperin taskuunsa.

 

©Liisa Keitaanpää
 

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.