Hän yrittää pakoon, mutta lyyhistyy bussipysäkin kohdalla.

Lyö päänsä katukivetyksen reunaan, silmäkulma aukeaa.

Veri on tummaa siirappia.

Väsyneissä silmissään keinuu kiiltävä asfaltti,

sen katulampun valossa kimaltava pinta.

Kuin kaikki aarteet olisivat siinä edessään,

noissa pienissä leikkitimanteissa.

Ojentaa kättään, tuntee kipua,

kun joku potkaisee kyynärvarteen.

Kylkeen. Polveen. Päähän. Uudestaan päähän.

Kasvot tahriutuvat.

Katulamppu häikäisee ja hän pyörii karusellissa,

jossa kipu säkenöi mustina salamoina

ja hän muistaa,

että lapsena hänen ruumiinsa oli tunnoton.

Siniset valot välkkyvät ja

hän on niiden alla ja edessä,

kaikki pyörii ja joku huutaa,

ettei sillä mitään hätää ole.

Jotkut unet ovat liian tosia.