Kuolema Tuhannen nuolen lahdella

Prologi

Pihlavesi. Suomi

2012

Martta katsoi tuolissa istuvaa naista. Naisessa oli jotain tuttua, mutta hän ei ollut varma pitäisikö hänen olla tuntevinaan tuo hieno rouva, jolla oli kultaa korvissa ja joka puhui teennäisellä äänellä. Mitä häneltä oikein odotettiin.  Martan aivot olivat kuin kesäisen poutapäivän taivas, enimmäkseen täysin sininen ja vain joitakin valkoisia pilvenhattaroita, jotka leijuivat korkealla. Ne oranssinväriset kapselit, joita hän oli syönyt jo pitkään, olivat hidastaneet hänen mielensä tyhjentymistä aluksi, mutta niiden vaikutus ei enää tehonnut. Sen sijaan hänelle annettiin pieni valkoinen pilleri nukkumaanmenon aikaan, jonka piti tehdä hänestä iloisemman. Tyytymään osaansa nyt kun ei niin paljoa enää tapahtunut ja Alakosken vanhan talon hän oli jo unohtanut ja kesätuulen kosketuksen poskellaan, vaikka joskus saattoi nähdä ja tuntea pienen muiston, välähdyksen haapojen kahinasta rantatien varrella.

Nyt tuo nainen tuossa joka sanoi hänelle ”äiti, etkö muista minua, olen sinun lapsesi, vanhin tyttäresi Maarit” tuli liian lähelle ja kosketti hänen poskeaan ja se tuntui pahalta. Hänellä oli liian pieni leuka ja kaulassa oli kuoppia. (Kuka Maarit, sen nimisiä on niin paljon?). Naisen vieressä, toisella tuolilla istui valkotukkainen mies, oliko hän tuon naisen mies vai oliko se täällä koska sekin halusi hänestä jotain? Oliko tuo nainen tuonut hänelle sulhaskandidaatin? Liian vanha ja liian pitkätukkainen ainakin se oli.

”Ruoka on valmista”. Martta katsoi vieraitaan ja toivoi että he lähtisivät pois. Mitä he oikein halusivat hänestä, tällainen vanha nainen joka ei edes kunnolla muistanut omaa nimeään. Keittiöstä kuului lautasten kalinaa ja keittiöhenkilökunnan askeleita. Ruuan tuoksu kantautui jo hänen sieraimiinsa ja tuolien kolina lattiaa vastaan kun muut olivat asettumassa paikoilleen.

Maarit hyvästeli äitinsä ja he lähtivät Maran kanssa kävelemään kohti hoivakodin ovea. Yksi hoitajista tuli avaamaan heille ovea, jota pidettiin aina lukossa. Muistisairaat hoidokit olisivat muuten karkailleet kadulle tai metsikköön, ja heillä ei ollut tarpeeksi henkilökuntaa viemään heitä kävelylle ulos. He vaihtoivat vielä muutaman sanan hoitajan kanssa ja kävelivät autolle joka oli pysäköity vierasparkkiin.

– Et sitten kertonut hänelle, sanoi Mara.

– En, turhaa mielipahaa se olisi hänelle aiheuttanut, silloinkin jos hän olisi muistanut Jussin.  Oikeastaan olikin parempi näin. Ei kenenkään vanhemman saisi tarvita haudata lastaan ja nyt äiti säästyi siltä. Alzheimer ja elämä armahtivat ja säästivät häneltä sen surun. Johnny on lentänyt Santo Domingoon hoitamaan asian.

– Toivottavasti kuolinsyy selviää ruumiinavauksesta. Ollin mielestä hänen sokeriarvonsa olivat kohdallaan ja puhutaan että hänen nuori vaimonsa olisi myrkyttänyt hänet.

Alakuloisina ja lähes hiljaisuudessa Maarit ja Mara ajoivat Alakoskelle, vanhaan taloon, jossa seinätkin kantoivat muistoja Martasta ja Juhanista, Maaritista ja muista sisaruksista myös, lapsina ja aikuisina ja jonka pihalta he olivat lähteneet maailmalle kauan sitten.  Matkalaukku oli ollut täynnä toiveita ja suunnitelmia, lompakko hyvin tyhjä.  Maarit keitti kahvit ja Mara istahti pihakeinuun, sireenien juurelle polttamaan puoli tupakkaa. Pääskyset lentelivät edestakaisin räystään alta olevasta pesästä, jossa poikaset varttuivat aurinkoisessa ja tyynessä kesäkuun illassa.  Maarit teki silloin päätöksen luopua kotitalostaan, jossa hän edelleen oli osallisena sisarustensa kanssa.