Kun risa ja heikko kohtaa
ne ei hetkessä toisiaan korjaa
ne hajoilee yön yli aamuun
ja puhuu posliinialtaille norjaa.
Kun risa ja heikko kohtaa
niillä arkoja paikkoja riittää
ne vikoja reunoistaan etsii
ja riemulla ruhjeista kiittää.
Mä olen rakkauden raatokärpänen
sulla on ihana märkivä haava
onpa suloista istua reunalla sen ja
ratkaista rakkauden kaava.
Kun risa ja heikko kohtaa
siinä jalaton sokeaa ohjaa
ne on polviaan myöten suossa
käsikädessä etsivät pohjaa.
Kun risa ja heikko kohtaa
elo ankea armoa antaa
ne vajota eivät voi koskaan
tämän suon yli rakkaus kantaa.
Mä olen rakkauden raatokärpänen
sulla on ihana märkivä haava
onpa suloista istua reunalla sen ja
ratkaista rakkauden kaava.
©Marja Davidsson
Tällaisesta kaikessa ihanan raadollisuudesta pidän. Heti ensimmäisen säkeistön luettuani rupesin sovittelemaan sävelkulkua suuhuni ja korviini. Ja kas, kun siirryin koko runoon tekijä kertookin tämän olevan lauluteksti. Uskottava, hempeilemätön tilanteen ja tunteen kuvaus. Tykkäsin.
Kerrassaan mainio runo! Hersyvää itseironiaa, ja rytmi ja riimit toimivat erinomaisen hyvin.