Päivä päivältä aloittaminen pelotti edellistä enemmän. Blokki oli ollut päällä jo pitkään. Oikeita sanoja eli löytynyt. Istuin tyhjän paperin edessä saamatta mitään aikaiseksi. Lopulta minun oli pakko sanoa se ääneen.
— Minua pelottaa.
— Vai pelottaa sinua, vastasi paperi
— Kyllä minua pelottaa, myönsin.
— Et muuten ole ainoa. On tässä kuule muillakin syytä pelkoon, ei se sinun yksinoikeutesi ole, se vastasi.
— Vai niin. Mitä syytä sinulla on muka pelätä?
Totta se oli. Puhuin paperille. Hätkähdin ensin, kun huomasin asianlaidan. Ajattelin sitten, että ehkä keskustelemalla saisin paperin suosiollisemmaksi, ottamaan kirjoitusta vastaan. Puhutaanhan kukillekin.
— Sinä pelotat minua, vastasi paperi. — Tuli tietysti myös.
— Tulen ymmärrän, mutta minä, miten minä sinua pelotan?
— Ai mitenkö? Saan kaiken aikaa pelätä, millä sinä minun pintani tuhrit.
— Ja minä pelkään, etten saa mitään paperille, sanoin.
— Sitä parempi se on minulle, paperi vastasi.
Kuten huomaatte, oli minulla ja paperilla on samankaltainen ongelma. Katsomme sitä vain eri näkökulmasta.
— Mutta kun minun on pakko kirjoittaa, sanoin.
— Ei ole. Pakko ei ole kuin palaa tai kuolla, vastasi paperi ja jatkoi. — Rentoudu ystävä hyvä. Väkisin et saa mitään aikaiseksi.
— Hikoiluttaa kädet vapisevat, kun vain ajattelenkin…
— Siinä se onkin. Älä ajattele. Heittäydy. Anna palaa vaan, yllytti paperi.
Kommentti kuulosti oudolta sellaiselta, joka itse pelkää tulta.
— Sillä lailla tulee pelkkää roskaa, vastasin.
— Roskaakin voi korjata paremmaksi, mutta tyhjästä et saa mitään.
— En nyt sanoisi ihan niinkään. Tyhjä on kaiken alku. Siinä on mahdollisuus mihin tahansa. Kun kirjoitan rivinkin, se rajoittaa valtavasti.
Kuvittelin löytäneeni aukon hänen logiikassaan, mutta olin väärässä.
— Ha haa. Arvostat tyhjän paperin neitseellisyyttä. Ei kai sinulla vain ole ongelmia seksuaalisuutesi kanssa.
— Ei tietenkään. Enkä sitä ala todellakaan sinun kanssasi spekuloimaan.
— Omapa on ongelmasi, mutta älä sitten valita.
Pitäisikö minun kuitenkin hakeutua oikean terapeutin puheille.
— Kyllä minulla ajatus kulkee, mutta paperille en saa mitään aikaiseksi.
— Puhut niin kuin sinulla olisi ummetus. Paperi pysyy siinäkin puhtaana.
— Vertaatko sinä kirjoittamista ulostamiseen?
— Niin no joo, jos kirjoittaa pelkkää sontaa, niin on parempi pitää paperinsa puhtaana.
— Oletpa sinä rohkaiseva.
— Tiedä siitä, mutta rehellinen ainakin. Jos vähänkin ajattelet, niin ei tuo lainkaan huono vertaus ole.
— Minusta vertauksesi on erittäin huono ja sopimatonkin.
— Mietipä sitä tarkemmin. Suurin osa kirjoittamisesta on aivotyötä ja koko prosessista päätyy paperille ainoastaan pieni osa, vain kiteytys. Ihan kuin …
— Äh, anna olla jo.
Tuossa vaiheessa kaduin jo katkerasti avautumistani, mutta pahenemapa vain oli tulossa.
— Henkinen impotenssi, tai saattaahan se olla fyysinenkin, jonka projisoit kirjoittamiseen.
— Mikä?
— Semmoinen, että mielessä pyörii, mutta ei vaan ota edetäkseen. Kynä ei toimi.
— No tuota. Vähän semmoista, joo.
— Tiedätkö muuten mistä sanonta valkoisen paperin pelko on peräisin?
— Eikös se ole valkoisen kankaan pelko, arvelin.
— On. Puhdas lakanakin voi voi aiheuttaa paniikkia jossakin.
— Maalauskangasta se tarkoittaa, korjasin.
— Vertausta voi toki laajentaa.
— Sinun vertauksesi ontuu.
Siten paperin kasvot kirkastuivat.
— Hei! Kirjoita minusta.
— Eihän kukaan kirjoita paperista.
— Ole sinä ensimmäinen. Omaperäinen aihe, eikö?
— Ihan liian omaperäinen. Yrität koko ajan tehdä työtäni vaikeammaksi. Teetkö sen tahallasi?
— En tietenkään.
Paperin ääni ei vakuuttanut. Sitten oivalsin hänen näkökulmansa.
— Sinä olet mustis.
— Mitä. Enkä ole.
— Oletpas.
— Kenelle minä muka olisin mustasukkainen.
— Sinä et halua minun aloittavan, koska kirjoitettuani sinut täyteen ottaisin uuden paperin.
— Mutta sinullahan on pöytälaatikossa nippu puhdasta paperia, eikö olekin.
