– Paperinkeräykseen ei laiteta pahvia, mies ilmoitti katsomatta päin ja lähti laahustamaan nimitaulun luota kohti portaita.
Olin juuri raahaamassa kokoon taitettuja pahvilaatikoita ja paperikassillista sanomalehtitolloja ulko-ovelle. Hiki virtasi, laatikoista lähtenyt pöly kutitti kurkkua ja vatsa kurisi. Päivä oli ollut raskas.
– Ei tietenkään, en aikonutkaan, nauroin miehen loittonevalle selälle ja odotin kunnes olin jäänyt yksin. Mikäs ukkeli se, ajattelin ärtyneenä.
Tollot heitin kyllä sinne, minne tollot kuuluvatkin. Toki niistäkin voisi joku oikein tarkka sanoa, että pitää levittää ja silittää paperikeräykseen, että mahtuu enemmän, mutta siihen en ryhtynyt. Yhden tollon kyllä ehdin silittää kasan päällimmäiseksi. Pahvit raahasin kuin raahasinkin takaisin asuntoon, jossa muutto oli yhä kesken. Avaamattomia laatikoita siellä sun täällä, kuppeja ja kippoja keittiön lattialla ja sängyllä petivaatteiden sijasta talvivaatteita. Säilytystilaa ei ollut tarpeeksi, odottelin saavani lisäkaappeja päivänä minä hyvänsä.
Edellisessä asunnossa jaksoin pitkään, ennen kuin päätin, että nyt riitti. Avioero oli ollut jo ihan tarpeeksi toraisa, ja halusin keskittyä nauttimaan vain ja ainoastaan vapauden huumasta, joka oli nuorena jäänyt vähälle. En halunnut kenenkään puuttuvan tekemisiini, en yhdenkään miehen, en naapurienkaan. En häiritse ketään, joten vastavuoroisesti en halua ketään mäkättävään milloin mistäkin ja supisemaan selkäni takana pitkistä kynsistä, kenkien koroista, helman pituudesta. Tai vieraista, jotka käyvät luonani.
Lähiöt on kuule niin toista luokkaa, oli joku ystävättäristäni nauraen neuvonut, joten sellaiseen minä muutin.
En minä tiedä, vuokranantaja oli sanonut, kun olin kysellyt häneltä talon väestä, mutta lähellä on sankka metsä, jossa voi möykätä pahimmat pihalle, jos tulee epäsopua. Olin katsonut varmaan niin hölmistyneenä, että nainen oli nauranut ja täsmentänyt, että vitsi, vitsi. Muutama asukas oli kuulemma talvet Fuengirolassa. Täällä ketään kiinnosta. Uskoin häntä, vaikka ei ehkä olisi pitänyt, sillä jos keski-ikäinen nainen nauraa niin, se on joko hullu tai valehtelee.
– Pyörävaraston valo jäi päälle, ukko kähisi portaista, kun sen seuraavan kerran kohtasin. Taisi olla heti seuraavana päivänä muuton jälkeen.
En ymmärtänyt, miten äijä sen näki, sillä se oli jo toisella porrastasanteella matkalla kohti kotiaan. Mies kulki hitaammin kuin ensimmäisellä kerralla, piti tiukasti kiinni kaiteesta ja jaloissa näytti olevan vikaa. Näin vain loittonevan selän ja harvojen hiusten alta vilkkuvan takaraivon. Porraskäytävä kylpi kirkkaassa auringonvalossa, sillä päivä oli syksyn lämpimin. Hiki virtasi ja vatsassa kurni.
– Kyllä sammutin, huusin perään ja nauroin sanojeni vakuudeksi.
Mies ei kähissyt siihen enää mitään, kuulin sen vain räpläävän avaimia ja menevän asuntoonsa.
Oven kolahdus kaikui porraskäytävässä pitkään. Taisi iskeä tahallaan kovaa kiinni. Kaivelin suutuksissani kassia ihan vain jotain tehdäkseni ja ajattelin, että tällä kertaa minä pidän puoleni. Kaiken maailman vanhat äijät eivät ala nenille hyppimään, kyllä se on niin. Sen jälkeen menin ja sammutin pyörävaraston valon.
Päättelin, että miehellä on silmät selässäkin. Pitää siis varoa niitä ainakin porraskäytävässä. Mutta kolmannella kerralla kääkkä yllätti huutamalla ikkunan kautta, kun olin parkkeerannut juuri hankkimani skootterin ihan oven eteen. Oli ihan pakko, koska oli kiire.
– Siihen ihan oven eteen ei kannata jättää, joku vielä törmää ulos mennessään.
No ei törmää, jos pitää silmät auki, ajattelin ja huusinkin niin jo vähän kiihtyneenä. Skootteri on punainen kuin paloauto, pitäisi kyllä huomata, mutta ukko ei tainnut kuulla, koska ei reagoinut enää. Jos aletaan huutaa, niin huudetaankin kunnolla, ajattelin pettyneenä, mutta vein skootterin sittenkin kauemmas.
Pian tuli sanomista pojasta, joka tuli näyttämään isänsä hänelle ostamaa käytettyä autoa. Vieraiden autoille oli kuulemma vieraspaikka. No kyllä minä sen tiedän, mutta mistä poika olisi voinut tietää, ensimmäistä kertaa käymässä. Ja kyllä tiedän, että poika kiihdytti liikaa talolle ajaessaan, mutta siitä en hennonut sanoa, jättää vielä tulematta toista kertaa. Sitten tuli porraskäytävän seinään kolo, kun miehet raahasivat tilaamani kaapin asuntoon. Tuumin, onkohan tämä ”näen, mitä sinä et näe” -leikki, kun en nähnyt kolon koloa, hämärääkin oli ollut, kun mies oli kulkenut kaappia kantavien takana, mutta kun annoin käteni liukua seinää pitkin, tunsin sen sormillani. Selvä kolo. Varsin isokin vielä.
Kaikenlaista sellaista pientä. Roskapussista pudonnut jogurttipurkin kansi sai olla viimeinen niitti. Aloin terästää katsettani. Putsasin kurakengät ulkona, kannoin tavaraa ylös ja alas vain sen, mikä tiesin matkassani pysyvän enkä ylittänyt rajoja, jotka vuokrasopimus minulle salli. Marraskuun pahimpaan aikaan tarvitsin viikon loman, ja kun palasin kylpylästä, en tavannut talossa kuin niitä, jotka eivät tervehtineet. Se sopi oikein hyvin, ei tuntemattomia tarvitse tervehtiä, ei ainakaan silmiin katsomalla, sillä katseen voi joku tulkita kutsuksi.
Sitten yhtenä aamuna, kun olin menossa alas, ukon asunnosta astui ulos ihan vieras mies. Sillä oli musta puku ja siististi leikatut hiukset, ja se säteili arvokkuutta, jollaista näki vain hautajaisissa. Säikähdin niin, että katsoin silmiin ja sanoin hyvät huomenet. Mies kaiveli salkkuaan, tunki kätensä takin taskuun ja veti sieltä avaimen, jolla pani oven takalukkoon.
– Kävin katsomassa irtaimistoa, mies sanoi, – asunto laitetaan vuokralle, kunhan joku ehtii remontoida kylpyhuoneen.
– Onko talossa ollut kuolemantapaus? kysyin hätäisenä. En halunnut tungetella enkä häiritä, siksi puhuin mahdollisimman kiertäen. En tuntenut ketään nimeltä, eikä kukaan tiennyt minun.
– Ai kuolemantapaus, tummapukuinen mies kysyi, – ei minun tietääkseni.
– Mutta kun tulee uusi naapuri.
– Niin tulee. Eno tahtoo valita asukkaan äänen perusteella. Ne olivat niin tärkeitä nämä tämän talon äänet enolle. Ja ihmisten. Kun näkö lopulta meni, eno uskotteli, että selviää kuulon avulla. Sitkeä vanha mies, vaikka pelättiinkin, että päässä alkaa viirata, kun kuuntelee niin tarkkaan. Mutta jalat eivät kestäneet portaita, joten hankittiin paikka hoitokodista, ja siellä eno on nyt.
(Syksyllä 2018.)
