Tarinavirta

Erätie, Erätie, Ester rallatti ja mummu kääntyi katsomaan taakseen. Mistä sinä sen muistit? mummu kysi. Tuossa se oli, ne samat, mitkä kirjassa, Esteri osoitti sormellaan. Luitko sinä sen kyltistä, mummu ihmetteli. Osaatko sinä lukea?

Äidin lähdettyä Esteri oli alkanut katsella kirjoja, joihin oli piirretty talo, pihaa, puita ja kukkia sekä pieniä väkäsiä niiden väliin. Ne lensivät kuin hyttyset sivuilla, ilman ininää. Seuraavalla sivulla oli kuin äiti ja kani, kettu, hevonen, kanoja ja taas väkäsiä. Esteri tutki niitä, ne olivat erilaisia eri sivuilla, mutta samojakin tuli vastaan. Sivulla, missä joki virtasi ja vene lipui kohti saarta, niitä oli myös. Siellä vilkutti nainen, kuin äiti ja veneessä istui kaksi lasta ja koira. Ne soutivat saareen. Esterikin istui kesällä veneessä, mutta äitiä ei näkynyt.

Esteri ja mummu tulivat portille ja siitä pihalle. Tampereen Nekalassa heidän kasvojaan huiskutti alkukesän tuuli. Erätie, Erätie, tyttö sanoi. Sinä taidat osata lukea, mummu sanoi ja huokasi. Taas mummulla oli se ilme, jossa oli verho kasvoilla ja mummu katsoi jonnekin. Olet ollut liikaa yksin, hän sanoi.

Esteri ampaisi sireenimajaan, yksinpaikkaan. Hän vaihtoi oloa kahden penkin välillä ja nojasi pöytään. Tuuli kahisutti sireenin oksia ja lehtiä. Sireenin kukkiessa oli kuin tuoksupussissa. Naapurin aidan läpi kuuli monta kertaa puhetta. Kerran Kallen äiti sanoi, että ei Verna taida tulla enää takaisin. En minäkään usko, oli niin kalpea ja huononnäköinen, kun viimeiksi kävi. Toinen rinta oli poistettu. Vasemmalla puolella oli tyhjää. Sääli on lasta, toinen vastasi. Äiti, sinua kysytään! Kalle huusi. Äänet loittonivat.

Esteri istui jäykkänä. Verna, hän kuiskasi ja piirsi V kirjaimen pöydän pintaan. Se oli myös hänen kirjaimensa. Hän oli Verna, mutta sitä ei muut tienneet. Etupuolelta hän oli Esteri, sen kaikki tiesivät, koska niin häntä kutsuttiin. Mummu oli vanha Esteri, Verna tuli Esterin perään. Esteri Verna Haapiola. Kun Esteri nousi, hän näki varjonsa. Verna oli hänen selkänimensä, varjon nimi. Sen Esteri sai äidiltä.

Sinä olet sekä mummun että äidin kaima, äiti sanoi silloin, kun vielä oli. Oliko se lumen aikaan, vai ennen sitä kun äiti läksi ruskean laukun kanssa. Laukku oli palannut, äiti ei. Esteri läksi taas katsomaan laukkua. Yläkerrassa, vintin oven takana oli laukku. Siinä riippui pieni lappu, jossa oli niitä hyttysiä. Sormet seurasivat lappua. Nyt hän luki selvästi Verna Haapiola. Äidin laukku. Miten se oli tullut yksin kotiin? Sitä ei käsittänyt.

Talo oli vanhempi kuin isä. Sen oli Verneri-vaari rakentanut. Yläkerrassa ei asunut kukaan, mutta siellä saattoi leikkiä hiljaa.

Ruokapöydässä mummu sanoi, Esteri osaa lukea. Isä nosti päänsä lautasesta ja vilkaisi Esteriä. Isän silmät välähtivät hauskasti. Vai osaat, vaikket mene vielä kouluun pariin vuoteen. Pitäisikö koettaa mennä aikaisemmin, kun osaa jo niin paljon, mummu tuumi. Enkä tiedä, kun ei voi kysyä. Kukaan ei puhu äidistä, laukusta eika vaatteista ja tavaroista. Ei voi kysyä, kun kaikki äänet on lentäneet ulos ikkunoista ja pihaltakin. Ihmisetkin on menneet pois. Kukaan muu ei tule kuin Sylvia-täti. Äänetkin on menneet piiloon huonekalujen sisään, vain ilmeet on jääneet isän ja mummun kasvoille. Ne on pysähtyneet kuin junat asemalla, silloin kun Sylvia vei Esterin isän työpaikalle. Isä katsoi heitä pöydän yli ovelle ja nousi. Isällä oli puku päällä ja paljon papereita. Käytävä’llä kulki ihmisiä. Tämä on rautatie. Isä on töissä. Siellä on veturi, kiskot ja vaunut. Veturi pitää ääntä. Isä tekee rautatietä papereilla työhuoneessa. Toisinaan isä matkustaa junalla.

Me mennään kesällä käymään sinun kanssasi Helsingissä, Korkeasaaressa, kun minulla on loma, Sylvia sanoo ulkona. Mennäänkö me äidin luo? Esteriltä pääsee. Sylvian käsi jäykistyy Esterin kädessä. Hän pysähtyy ja sanoo. Tämä ei voi jatkua. Mennään kahvilaan jäätelölle. Leivonpesä on hauska nimi. Jäätelö on kupissa vaaleanpunaista, mansikanmakuista. Sylvia ottaa Esteriä kädestä ja sanoo. Esteri, ei äiti ole Helsingissä, hän ei elä enää, hän on kuollut. Äiti oli niin sairas, ettei voinut elää, Sylvia sanoo hiljaa. Äidin laukku on vintillä, Esteri sanoo.. Vain äidin tavarat tulivat takaisin, äiti on poissa. Hänet pantiin hautaan.. Mennään yhdessä katsomaan sitä paikkaa toisena päivänä.

Sireenimajaan Esteri kuuli, miten Sylvia sanoi. Se salaaminen oli ihan väärin lasta kohtaan. Nyt vaikeneminen saa loppua. Mutta tyttö oli vain kolme, kun Verna sairastui. Ei hän äitiään muista, isä väitti.

Äidin kasvojen painuessa unohduksiin Esteri alkoi löytää omat kätensä. Hän viihtyi yhä enemmän värien ja liitujen kanssa. Isä oli niitä kerran ostanut sekä suuren lehtiön valkeaa paperia. Oikeastaan ulkona oli kuvia kaikkialla. Taivas oli iso kuva, jossa värit vaihtelivat. Pilvet olivat kuin unia. Ne liikkuivat ja muuttivat muotoa.