Tarinavirta

Kylmää. Leyhyvää hyytä, joka pyöri ympärilläni. Rutistuin pienemmäksi, kaivauduin koloon kuin riekko. Kieppiin. Se ei auttanut.

Nenäni vuoti. Poskiani suuteli pakkasukko. Kaikki oli valkoista ja pimeää.

Raotin silmiäni varovasti. En erottanut heti mitään. Vain valkoista ja pimeää. Minusta tuntui, kuin olisin siirtynyt peittoni kanssa lunta vihmovalle aukiolle ja allani narskui hanki. Mutta sitten kierryin kiepistä takaisin kuin takaperin kelautuva filmi. Alkuun. Jokapäiväiseen alkuun.

Ei lumituiskua, ei hankea. Makasin vuoteessani, kuten useimmat ihmiset kello viiden aikaan aamulla. Tuijotin voimattomasti raollaan olevaa makuuhuoneen ikkunaa. Oli tammikuu ja pakkasta oli paljon. Nostin puhelinta ja tarkistin. Kaksikymmentäyksi astetta.

Talo oli vanha, jo melkein satavuotias, mutta ikkunat olivat uudet. Sille, miksi ikkuna oli alkanut avautua joka yö, ei löytynyt selitystä. Olin asentanut riistakamerankin. En kävellyt unissani.

Ikkuna vain avautui. Hiljakseen. Ensin kahva kääntyi millejä. Sitten se nytkähti sentin.

Aukeamiseen meni kuusi minuuttia ja risat. Joskus melkein seitsemän. Ei koskaan alle kuusi. Ei koskaan täysin seitsemää.

Olin pelännyt alussa. Vielä enemmän, kun olin katsonut riistakameran nauhoitukset. Olin juonut, jotta sain pelolta unta. Olin hankkinut unilääkkeitä. Olin rukoillut.

Pelon kynnet olivat tylsyneet vähitellen, kun olin tottunut. Nyt se liikkui sisälmyksissäni laiskasti, melkein raukeasti kuin auringossa askeltava leijona. Ikkuna avautui. Se oli tosiasia. Sellainen, joka kuului jokapäiväiseen elämään.

Jonkin ajan kuluttua olin kertonut. Talonmies oli käynyt, eikä löytänyt vikaa. Tietenkään. Äiti oli käynyt. Hän oli löytänyt vikaa. Päästäni. Ei hän sitä ääneen ollut sanonut. Olin nähnyt sen hänen silmistään. Pappi oli käynyt. Hän oli siunannut huoneiston, mutta vaikeni, kun kysyin, tunsiko hän jotain. En tiedä, uskoiko hän minua. En tiedä, uskoiko hän edes Jumalaan.

Viimeksi olin kertonut ystävälle. Roosa ei ollut haaveilija kuten minä. Nähtyään videot hän oli kehottanut minua muuttamaan. En tiedä, miksi hänen uskonsa oli tehnyt pelostani todempaa. Ehkä olin toivonut hänen pystyvän selittämään kaiken loogisilla aivoillaan.

En ollut muuttanut. Asunto oli kaunis, vuokra siedettävä, uusi muuttoruljanssi niin lyhyen ajan jälkeen ajatuksena väsyttävä. Olin toivonut ikkunan kyllästyvän. Kuin temppuileva lapsi vailla kiinnostunutta yleisöä.

Olin sitonut kahvan, virittänyt sen tiukasti kiinni vaatekaapin jalkaan. Narulla. Köydellä. Rautalangalla. Kun heräsin, naru, köysi tai lanka oli lattialla. Punokset auki keriytyneinä ja maahan lysähtäneinä. Voitettuina.

Kuusi kuukautta ja kaksi päivää. Niin kauan olin katsellut varhaisaamun avonaista ikkunaa. Joskus heräsin aiemmin. Aamuyöstä.

Tänään jokin oli toisin. En tiennyt mikä, mutta tunsin sen. Puristin punakirjavaa peittoa ympärilläni, ja silmäni hiihtivät pitkin kivisiä seiniä. Valkoisia, kylmiä, tylyjä. Valkoinen vaatekaappi. Kaksi grafiikkatyötä seinällä. Korkea, vanha peili.

Peili. Sen olisi pitänyt heijastaa ikkuna. Ja se heijasti.

Ikkuna oli kiinni. Peilissä.

Käänsin päätäni.

Ikkuna oli auki. Huoneessa.

Mutta ei peilissä. Ei peilissä.

Valkoinen ja pimeä ei pyörtelehtinyt enää huoneessa. Tai saattoi se pyörtelehtiä. En erottanut enää. Sillä nyt se täytti myös sisimpäni. Ja puristi.

Hengitykseni kulki raskaana, ja sydämeni syöksähti juoksuun, kuin olisi halunnut paeta. Päätäni painoi jokin. Raajani kivettyivät. Oliko äiti ollut oikeassa?

-Helmi.

Hätkähdin niin rajusti, että puhelin kädessäni putosi. Lattialle. Sen kolina kaikui korvissani. Vaikka eihän siitä oikeasti kaikua lähtenyt.

Samanlainen virhe, ajattelin. Aivojen tuottamia vääriä signaaleja. Mutta jos joku olisi kysynyt, olisin pystynyt kuvailemaan tarkkaan, millainen ääni minua oli kutsunut. Siitä vain olisi tullut romaani. Ehkä sellainen, joka ei koskaan valmistu.

Päässäni sinkoili adjektiiveja ja vertauskuvia.

Karkea ja kova. Pehmeä ja hauras. Matala ja kirkas. Kaikkea yhtä aikaa.

Norsun matalaa mylvintää. Linnun korkeaa sirkutusta. Lehtien suhinaa puissa. Maanalaisen tunnelin kuminaa. Kuin maailma yhdessä sanassa. Äänessä. Minun nimessäni.

Minun täytyi olla vielä osin unessa. Hieroin silmiäni ja pakotin raudanpainavat raajani liikkeelle. Työnsin itseni istumaan.

Ikkuna peilissä oli kiinni.

Katsoin taakseni, mutta en tuntenut enää kylmää enkä viimaa. Kävelin peilin luo ja kosketin sitä. Pinta tuntui lämpimältä.

Kieli käväisi huulillani, kun hengitin pelkoa ulos. Ja sisään. Miten se oli niin lämmin? Miltei kuuma.

Se ei edes tuntunut enää peilitä. Se tuntui…sileältä, lämpimältä iholta. Jänteitä, luita, lihaksia. Näin peilin, suljetun ikkunan, valkoisen huoneen, itseni. Ruskeat hajallaan harottavat hiukset. Pelästyneet suuret silmät. Vihreät. Hoikan, miltei luisevan vartalon liian suuressa harmaassa t-paidassa.

Tuijotin peiliä, itseäni, ja liu’utin kättäni pitkin peilin pintaa. Kurotin kättäni aina yläreunaan asti. Tunsin rintalihaksen. Hartian, suuren ja leveän. Sydämeni hakkasi kuin tikka puuta. Se oli miehen vartalo. Ja minä olin hullu.

Laskin kättäni. Vatsa, lihaksikas ja täydellinen. Karvoitusta. En nähnyt ihon tai karvoituksen väriä. Vain oman käteni liikkeen pitkin peiliä. Laskin kättäni lisää ja nuolaisin huuliani. Nyt toisesta syystä.

-Helmi.

Valkoinen huone pimeni täysin, lämpö ajelehti peilistä ulos, ja äkkiä se oli takanani. Se peitti avonaisen ikkunan. Koko huoneen. Takanani seisoi alaston mies, mutta en nähnyt muuta kuin itseni pimeässä huoneessa.

Miten pystyin näkemään pimeässä, oli minulle arvoitus.

Vartalo oli suuri, miltei epäinhimillisen suuri. Tajusin sen, kun se painautui minua vasten. Käsivarret loksahtivat ympärilleni kuin lukko. Pääni painui ylävatsaa vasten. Yläpuoleltani kohahti huokaisu ja tunsin suun. Hiuksillani.

Olin järjiltäni kauhusta, enkä kuitenkaan.

-Miksi sä aukaiset ikkunan?, kysyin oudolla äänellä.

Syvällä ja kiihkeällä.

-Mä halusin herättää huomiota.

-Voisitko sä laittaa sen kiinni. Tulee kylmä.

Kuului vaimeaa liikettä, kääntymisen ääni, sulkeutuminen.

-Ei sulla voi nyt olla kylmä.

Nielaisin. Ei. Minun ei ollut kylmä. Nyt.

Yritin liikuttaa käsiäni, mutten pystynyt. Katsoin peilistä avutonta, pientä liikehdintääni luonnottomassa asennossa. Kuin olisin nojannut jotakin vasten. Tyhjyyttä vasten, pimeydessä.

-Ei, myönsin, samalla oudolla äänellä ja lisäsin:

-Mutta on ollu. Joka aamu. Mua on pelottanu.

-Anteeksi.

-Kuka sä oot?

Naurahdus, syvältä kuin kaivoksen uumenista.

-Mä oon kuullu sun rukoukset.

Hengähdin, enkä tiennyt mitä tunsin. Olinko unessa? Vai sekaisin? Vai molempia?

-Mä kuulen myös sun ajatukset. Sä et oo unessa etkä sekaisin.

-Jos sä oot mun uni tai hulluutta, et sä voi sitä todistaa.

-Voin.

Pidättelin hetken henkeä ja tuijotin itseäni oudosta kulmasta. Pää painuneena puoliksi sivuttain, hiukan taaksepäin. Keho liimautuneena valtavaa, lämmintä miesvartaloa vasten. Jota tosin ei voinut nähdä.

-Tee se sitten.

-Tee sä ensin mulle jotain. ja mä todistan.

-Mitä?

-Ota tietokone.

Ääni pyörrytti minua. Mitä enemmän sitä kuulin, sitä hirveämmin halusin kirjoittaa siitä sen romaanin. Vahva ja pehmeä. Heikko ja niin periksiantamattoman luja kuin kallio.

-Se on…

-Haluutko sä sen?

-Joo.

Pelästyneet silmäni ja punoittava nenäni nousivat niin korkealle, että ne katosivat peilistä. Kuulin vaimean ulahduksen. Se tuli minusta. Näin kehoni ilmassa, sääret roikkumassa ilmassa, selkäni painautumassa näkymätöntä pimeyttä vasten. Se kantoi minua. Tai hän.

Liikuimme olohuoneeseen. Pimeys seurasi meitä kuin valtava varjo olisi liukunut suuren kirjahyllyn, sohvan, sohvapöydän, lipaston päälle. Kun laskeuduin sohvalle, en laskeutunut sohvalle.

Jäin sen yläpuolelle. Syliin. Se, joka minua kantoi, istui sohvallani, minä hänen sylissään.

Haparoin kädelläni ja sain tietokoneen eteeni.

Se kellui ilmassa. Aukeni. Esille lävähti edellisillan Netflix-sarja.

-Mmm. Seksiä.

Tunsin suuren käden vatsallani. Paitani alla. Niin suuren, että se peitti koko pehmeän ihopeitteen. Sormet levittäytyivät, hehkuva lämpö kihisi ihollani, ja käden paine tuntui valtavalta, miltei tukahduttavalta.

-On siinä muutakin, kuiskasin.

-Mä tiedän. Mutta sä katsot sitä seksin vuoksi.

-Mikä sä oot?

-Enkö mä ookaan enää kuka?

Ääni nauroi. Pohjattomana ja ikivanhana. Ilmavana ja nuorena. Sitten se kuiskasi korvaani ohjeita.

-Mutta ei tällä koneella voi…en mä voi sellaista tehdä.

-Mä neuvon. Vai etkö sä haluu enää?

Lämmin käsi, lämmin syli, houkutteleva valtava vartalo ja voima. Eikä mikään ollut totta. Tietysti minä halusin. Tässä todellisuudessa.

-Haluun.

Ääni madaltui murinaksi. Se oli kuin eläimen, ja silti halusin kuulla lisää. Se supatti korvaani, ohjasi, käski, taukosi välillä. Näin kuinka koneellani välähteli sovelluksia. Vai olivatko ne ohjelmia? Tiedostoja avautui, niihin siirtyi jotain, ne sulkeutuivat. Sormeni hakkasivat näppäimistöä, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tein.

Tiesin vain päämäärän.

Sitten näin koneen näytön räpsyvän, tiedostojen lennähtävän kadoksiin, tietovirran puhkeavan eloon ja virtaavan pois, kauas pois. Kone pimeni. Kuului huokaus.

-Se on tehty, ääni sanoi.

Se oli noussut murinasta taas matalaksi, lempeäksi suhinaksi.

-Nyt mä todistan, se sitten lisäsi.

Päähäni tartuttiin. Suuri koura, kuin kupu olisi laskettu hiusteni ylle. Se käänsi päätäni, nosti kasvojani kohti kattoa, jota en pimeydeltä nähnyt. Tunsin huulet. Pehmeät ja lujat. Ahneet ja lempeät.

Huokaisin. Jos olin vielä pelännyt, viimeinenkin hippunen valui minusta ulos sillä hetkellä. Huuleni kipinöivät tulta, ne tuntuivat paisuvan, niitä särki. Painoin käteni kuumaa vartaloa vasten ja yritin löytää kaulaa, leukaa, poskea.

Minä löysinkin. Mutta myös karvaa. Hampaan väärässä paikassa. Roikkuvaa ihoa. Tunsin hajun. Mädän lihan.

Putosin. Kirkaisin, ja äkkiä näin taas ympärilleni hämärässä huoneessa. Makasin sohvallani. Katsoin kattoon, valkoiseen ja lämpimään. Kaikki oli paikoillaan.

Ehkä minä olin unissakävellyt. Tällä kertaa.

Katsoin kättäni, joka oli sivellyt uneni jättiläistä. Hymähdin ensin. Kuvittelin kai olevani edelleen unessa. Pyyhkäisin sormiani.

Verta.

Tempaisin itseni ylös ja maistoin. Se tosiaan oli verta. Siinä maistui jokin…kylmä. Kuin rauta pakkasella. Ja jokin pilaantunut. Kun sormi kosketti huuliani, älähdin tahtomattani. Suussani oli jotain vikaa.

Ryntäsin makuuhuoneeseen, rekisteröin suljetun ikkunan, mutta kauhu tikitti minussa kuin aikapommi, enkä välittänyt enää niin maallisesta murheesta kuin itsekseen avautuvasta ikkunasta.

Kun näin itseni peilistä, se valkeni. En ollut uneksinut tai sitten uneksin nytkin. Huuleni olivat paisuksisssa ja ne verestivät. Näin pari pientä kellertävää rakkulaa.

Nyt mä todistan.

Hän oli tehnyt niin. Tai se. Jokin, joka oli kuullut rukoukseni.

Näin kuvajaiseni nieleskelevän. Paksuiksi turvonneet, palaneet huulet raollaan, silmät kauhusta liikkumattomina.

Ja sitten muistin, mitä olin ollut tekevinäni hänen kanssaan.