Tarinavirta

Ovi naksahti lukkoon Ismon perässä. Puoli tuntia aiemmin ohitse viilettänyt sadekuuro oli valuttanut portaan eteen vesilammikon. Ismo hypähti sen yli. Nilkassa vihlaisi. Ikä, ylipaino ja liikkumattomuus alkoivat jo tuntua kropassa, vaikka mieli olikin vielä teini-ikäisen. 

Ismo nilkutti autolleen ja rojahti ratin taakse. Aurinko paistoi pilvenretaleiden takaa ja oli sateesta huolimatta lämmittänyt auton lähes saunan lämpötiloihin. Ismo piti käsiään mustalla natisevalla ratilla ja mietti mitä tekisi vapaailtanaan. Hänen vaimonsa Anneli ei olisi tänä iltana kotosalla, koska oli menossa siskonsa kanssa teatteriin ja sieltä siskon luokse yöksi.

Syödä nyt ainakin pitäisi, ja perjantain kunniaksi mieluiten jotakin hyvää, hän mietti. Mutta koska ruoan laittaminen vain itselleen tuntui typerältä ajatukselta, hän päätti mennä ulos syömään. Mietiskellessään ruokapaikkaa hän oikoi jäseniään, jolloin nilkka muistutti taas ikävällä tavalla itsestään. Päätös oli selvä: jotakin terveellistä. 

Ismo käynnisti autonsa ja ajoi sen kadunvarteen lähemmäs keskustaa. Hän jalkautui puhisten autostaan ja alkoi katsella ympärilleen. Kadun toisella puolella näkyi sopivasti houkuttelevan näköinen kalaravintola “Sole Catcher”. Ismo odotti liikennevaloista lähteneiden autojen porhaltavan ohi ja lintusti kadun yli. Oven yläpuolelle kiinnitetyt pienet kellot helkähtivät hänen avatessaan oven.

Sisällä oli lämmintä ja ruoantuoksuista. Tunnelma oli kodikas. Öljyttyhiuksinen, etelänmaalaisen näköinen mies hymyili hänelle miellyttävästi ja nyökkäsi tervetulleeksi. Ravintolassa oli juuri sopivasti väkeä, ettei hänen tarvinnut tuntea itseään silmätikuksi, mutta hyvä paikka ikkunapöydästä löytyi silti helposti.

Hän oli tuskin ehtinyt istahtaa alas ja riisua ohuen takkinsa, kun tarjoilija jo pyyhälsi hänen luokseen. Valkoiseen kauluspaitaan sonnustautunut tarjoilija toi mukanaan leipäkorin ja uurteisiksi palloiksi muotoiltua pehmeää voita. 

﹣ Tervetuloa, tulitte varmasti syömään? Jos haluatte nautiskella koko menun, niin tänään keittiömestarimme suosittelee alkupaloiksi katkarapu-sellerikeittoa, pääruoaksi paistettua merianturaa ja jälkiruoaksi olisi paahdettu valkosuklaavanukas. Vai haluatteko mieluummin katsella ruokalistaa? tarjoilija kysyi ystävällisesti, vain aavistuksen ulkomaalaisittain murtaen. 

﹣ Juu kiitos, koko menu sopii oikein hyvin. Otan tuon mitä suosittelitte. 

Tarjoilija kiitti ja poistui. Hän jätti jälkeensä miellyttävän vaniljaisen ja hiukan myskisen tuoksun.

Ismo levitti voita rapeakuoriselle leipäpalaselle ja alkoi sitä syödessään katsella ympärilleen. Vastapäisellä seinustalla istuskeli vähän päälle kaksikymppinen pariskunta, jolla näytti olevan varsin mukavaa yhdessä. Miehellä oli urheilullinen vartalo ja hän oli hauskan näköinen. Mustat, kiharat hiukset olivat sivuilta lyhyet ja päälaelta pitkät. Yllään tällä oli muodikas, värikäs t-paita, rennon tyylikkäät revityt farkut sekä armeijanvihreät kangastennarit.

Nuorella naisella puolestaan oli pitkät vaaleat hiukset, joita tämä suki jatkuvasti takaisin olkansa taakse. Valkoinen paita oli hauskan persoonallinen. Se oli hihaton, mutta siinä oli pikeepaidan tapainen kaulus. Hiha-aukot olivat sen verran väljät, että rinnan sivu vilkahti aina käden siirtyessä pois katseen tieltä. 

Ismo kuuli oman nielauksensa. Hän yritti miettiä muita asioita, mutta ei millään voinut olla vilkuilematta tuota nauravaista naista.

Alavartalonsa suojana tällä oli polvien päälle päättyvä vaaleansininen mekko. Ruskettuneet paljaat sääret jatkuivat täydellisinä pöydän alle ja heilahtelivat, kun nainen innostuneena puhui jostain.

Ismo tunsi itsensä turhautuneeksi. Tuollainen namupala niin lähellä, vain muutaman metrin päässä hänestä, ja silti täysin saavuttamattomissa. Kyllä hän tiesi oman sijaintinsa naisten ranking-listalla. Kolmella pölykapselilla varustetulla harmaalla Toyota Auriksella, kaljulla päälaella ja melko hyvänkokoisella keski-ikäisen miehen keskivartalolla ei kauniita nuoria naisia pahemmin vikitelty. 

Tarjoilija toi alkukeiton. Ismo nosti katseensa tarjoilijan silmiin, kiitti ja uppoutui takaisin mietteisiinsä. Hän katsoi kuinka nainen nosti jalkansa ristiin niin, että jalkaterä heilui ilmassa ja kankainen kesäkenkä roikkui vain varpaiden varassa, paljastaen jalkaterän kiehtovan kaarevat muodot.

Ismo mietti miltä tuntuisi riisua kenkä naisen jalasta ja viedä käsi jalkaterän alle. Hän pystyi elävästi kuvittelemaan, miten jalka tuntuisi vähän viileältä hänen kättään vasten. Päkiä lepäisi hänen kämmenellään, uloimmat varpaat peukalon ison lihaksen päällä. Sormet myötäilisivät jalkapohjan muotoja ja koukistuisivat kohti jalkaholvia. Siitä käsi lähtisi vähitellen, ihon pintaa seuraten, liukumaan kohti sileää säärtä. Tähän aikaan vuodesta se ehkä tuoksuisi auringolta, rannalla ruskettuneelta, vähän hiekalta ja merivedeltä. 

Ismo koetti irrottautua ajatuksistaan ja nauttia siitä mitä hänellä oli. Katkarapukeittoa, nam! hän yritti fiilistellä. Ja olihan keitto hyvää, mutta ei se ollut kaikki mitä hän elämäänsä kaipasi.

Anneli oli oikein mukava, mutta tämä oli viime vuosikymmenien aikana muuttunut masentavan tätimäiseksi. Ismo ei voinut ymmärtää, miksei parisuhteen fyysistä puolta muka voinut harrastaa kuin tiettyinä hetkinä arjessa: silloin, kun molemmat olivat käyneet pesulla, lakanat olivat puhtaat, koti oli laitettu kuntoon, olo ei ollut väsynyt, pää ei ollut kipeä, kissa oli ruokittu ja kissanhiekka vaihdettu, vatsa ei pömpöttänyt ja säärikarvat ja kainalot oli ajeltu eikä televisiosta tullut mitään katsomisen arvoista. Vasta kun nämä ehdot täyttyivät, päästiin itse asiaan. Mutta ei kuitenkaan millään vaihtelevalla tavalla, vaan samalla lailla kuin aiemminkin. Paitsi jos johonkin sattui, jostakin kutitti, hiersi, palelsi, veti suonta tai jomotti, niin koko homma tietenkin keskeytettiin alkuunsa.

Ismo oli saanut keittonsa loppuun ja katsoi vaivihkaa, kuinka nuorimies yritti pöydän yli tuoksutella naisen hajuvettä tämän kaulalta ja korvan takaa.

Tarjoilija vei keittolautasen pois ja toi merianturan Ismon eteen. Ismo kiitti ja jäi katsomaan annostaan. Paistettuine perunoineen ja muine lisukkeineen se näytti niin herkulliselta kuin kala-annos vain voi näyttää. Silti se ei maistunut miltään.

Tässäkö elämä oli? Lopputekstit menivät jo, täysin huomaamatta, ja hän istui tyhjässä elokuvasalissa odottamassa, että yli viisikymppisenä vielä muka tapahtuisi jotakin: juonenkäänteitä, jännitystä ja hauskoja tilanteita. Paskan marjat, karkit oli syöty ja edessä oli enää poislähteminen. Ismo pidätti kyyneleitä. Siinä hän istui juhlistamassa sinkkuperjantaita, yksin, edessään sahajauhon makuinen kala.

Samaan aikaan nuori pariskunta syötti toisilleen maistiaisia omilta lautasiltaan.

﹣ Hei vitsi arvaa, mä tilasin netistä kahdet bikinit, Ismo kuuli naisen sanovan miehelle. ﹣ Mut en mä viitti niitä molempia pitää, enkä mä vitsi osaa päättää et kummat mä pidän ja kummat palautan.

﹣ Mä voin kyllä auttaa, jos kaipaat makutuomaria, mies vastasi.

﹣ Oi voisitko? Se ois ihanaa! Mennään mun luokse niin mä näytän ne sulle, ni saat sanoa mielipitees!

Ismo katseli sivusilmällä nuorten hyväntuulista jutustelua ja tunsi itsensä maailman säälittävimmäksi olennoksi. Hän olisi ollut valmis antamaan mitä tahansa, että olisi saanut olla tuo komea nuorimies, joka aivan taatusti tuota pikaa kellistäisi tuon viehättävän nuoren naisen. Heidän välillään leimahtelisi hekuma, eläimellinen kiima, joka olisi helposti tuhakertainen verrattuna Ismon ja Annelin saunanjälkeiseen, kahden lihavan ihmisen väliseen vaivalloiseen tusinaseksiin, joka alkoi erektio-ongelmasta ja päättyi arkiseen kysymykseen talouspaperista. 

Tarjoilija tuli istumaan häntä vastapäätä. 

﹣ Siis ihan mitä tahansa? tämä sanoi ja tuoksui edelleen miellyttävältä. 

﹣ Mitä ‘mitä tahansa’? Ruokaako? Ismo kysyi eikä ymmärtänyt lainkaan tarjoilijan kysymystä.

﹣ Niin että antaisit siis ihan mitä tahansa? tarjoilija jatkoi nyökäten vastapäisen pöydän suuntaan. Hänen äänessään ei enää kuulunut ulkomainen korostus.

﹣ Mitä… mistä tiesit mitä ajattelin? Näkyikö se? Ismo kysyi hiljaa.

﹣ No kyllä se näkyykin. Mutta ennen kaikkea minulla on sellainen kyky, että osaan lukea ihmisten ajatukset, tarjoilija sanoi. ﹣ Jos sopii, niin jutellaan hetki. Sinulla ei taida olla tänään kiire, kun Annelikaan ei ole kotona. 

﹣ Mitä… mistä tiesit…?

﹣ Minulla on se kyky, tarjoilija muistutti, nyökkäsi ja jatkoi: ﹣ Minulla on ehdotus. Saat olla tämän illan tuo nuorimies. Vastineeksi minä saan sitten myöhemmin mitä minä haluan. 

﹣ No mitä sinä sitten haluat? Ja kuka sinä olet?

Tarjoilija kumartui eteenpäin pöydän ylle ja haroi taakse kammattuja hiuksiaan. 

﹣ Kokeilepa tuolta.

Ismo epäröi mutta vei sormensa tarjoilijan hiuksiin. Päälaen kummankin puolen, heti hiusrajan takana, tuntuivat pienet kovat kohoumat, kuin suuret ruvet. Ismo säpsähti.

﹣ Mitä! Siis ei kai nuo ole… sarvet?

﹣ Nepä ne, tarjoilija vahvisti. ﹣ Voit kutsua minua nimellä Lucifer. Nyt varmaan arvaatkin miten pystyn kuulemaan ajatuksesi ja tiedän asioita. Ja uskot varmaan myös, että minulla on mahdollisuus siirtää sinut tuon kiharahiuksisen miehen paikalle vain sormia napsauttamalla. 

Ismo kurkisti taas vastapäiseen pöytään, jossa mies ja nainen ottivat juuri kuvia itsestään, nauraen kännykän ruudun edessä ja tehden hassuja ilmeitä. Hän ei muistanut, että heillä olisi Annelin kanssa ollut ikinä noin hauskaa, ainakaan vuosikymmeniin. Ja tuo mies todellakin saisi tänä iltana aivan mitä tahtoisi. 

﹣ En halua vastalahjaksi mitään ihmeellistä, Lucifer keskeytti Ismon ajatukset. ﹣ Ja sekin astuu voimaan vasta sitten joskus. 

﹣ Siis niin kuin sieluni? Ismo kysyi ja tunsi puristuksen rintakehässään.

﹣ Juuri sen. Mutta vasta sitten kun olet siirtymässä tuonpuoleiseen. 

﹣ Mutta en minä halua joutua helvettiin tai kadotukseen, Ismo tuskaili, tuntien samaan aikaan olevansa sekä entistä lähempänä että kauempana tuon viereisen pöydän söpön naisen saavuttamista.

﹣ Älähän nyt, ei se ole sellaista kuin ehkä luulet. Ja mitä kadotukseen tulee, niin sinä taidat olla siellä jo. Kuten itse totesit, oikean, merkityksellisen elämäsi lopputekstit olivat ja menivät. Juonenkäänteitä ja eroottisia kohtauksia ei ole enää luvassa﹣ ellet sitten itse luo niitä. Aiotko sinä Ismo katsoa pimeässä pelkkää valkokangasta tyhjän karkkipussin kanssa, kunnes sinut pakotetaan ulos salista, vai haluatko nähdä jatko-osan… sen, jossa sinä olet sankari ja pääosan esittäjä? Sen, jossa olet lihaksikas, komea nuori, ja vastanäyttelijäsi on pitkähiuksinen, vähäpukeinen blondi, joka suorastaan palvoo sinua. 

Ismoa hermostutti. Tarjoilija osasi todellakin suostutella. 

﹣ Uusi elokuva vai ulos salista? tarjoilija painosti.

﹣ Mutta Anneli… en haluaisi olla hänelle uskoton.

﹣ Haha, Lucifer nauroi lyhyen, kuivakkaan tekonaurun pyrskähdyksen. 

﹣ Luuletko, että Anneli on oikeasti teatterissa ja siskonsa luona? 

Ismo tunsi hikoilevansa eikä tiennyt mitä tehdä. Vastapäisessä pöydässä nuoret alkoivat jo tehdä lähtöä.

﹣ Tilaisuutesi menee ihan kohta ohi. Ikuisiksi ajoiksi. Katso noita sääriä, kuinka pehmeät ne ovat! Lucifer hoputti. ﹣ Nyt he menevät arvioimaan niitä bikineitä…

﹣ No hyvä on. Mitä minun pitää tehdä?

Lucifer hymyili vienosti ja otti jostakin paksun paperinivaskan. 

﹣ Allekirjoitus viimeiselle sivulle.

﹣ Onpas paksu sopimus… Ismo tuskaili ja plarasi hätäisesti sivuja. 

﹣ Satakuusikymmentä sivua. Mutta älä Ismo ole huolissasi. Se on ammattilaisten huolella laatima. Kuten ehkä arvaatkin, kaikki lakimiehet ovat minun leivissäni, Lucifer myhäili. ﹣ Mitään ei ole jätetty sattuman varaan, kaikki on otettu huomioon. 

﹣ Mutta eikö minun pitäisi ensin perehtyä tähän…? Ismo vilkuili vuoroon papereitä ja vuoroon naista, joka viimeisteli meikkiään taskupeilin avulla vielä juuri ennen lähtöä. Mies seisoskeli jo pöydän vierellä seuralaistaan odotellen.

﹣ Puolen minuutin kuluttua he ovat menneet, ikuisiksi ajoiksi, Lucifer muistutti ja ojensi Ismolle kynän.

Ismo käänsi esiin viimeisen sivun, jonka alareunassa oli viiva allekirjoitusta varten. Hän sutaisi siihen virkamiehenä hioutuneen nopean puumerkkinsä, sulki paperit takaisin yhtenäiseksi nivaskaksi ja työnsi sen tarjoilijan puolelle pöytää. Lucifer katsoi Ismoa silmiin, nosti kätensä hitaasti kasvojensa vierelle ja napsautti sormiaan.

 

Ismo seisoi pöydän vieressä ja odotti, että nainen sai ehostettua itsensä. Tarjoilija oli pitänyt sanansa. Ismo tarkasteli itseään. Hän oli päätä pitempi kuin aiemmin ja hänen yllään oli värikäs t-paita ja tyylikkään risaiset farkut. Paidan alla oli kaksi massiivista kohoumaa rintalihasten kohdalla ja vatsa oli tiessään. Ismo katsoi taakseen pöytään, jossa oli äsken istunut. Hän näki itsensä, tai pikemminkin oman kehonsa, syövän valkosuklaista jälkiruokaa ja tuijottavan lasittunein silmin ikkunan läpi kadulle.

﹣ No niin, mennään, nainen sanoi ja lähti kävelemään hänen edellään. 

Ismo ehti vain juuri ja juuri avaamaan tälle oven, jonka yläpuolella roikkuvat pikku kellot helähtivät jälleen oven heilauttaessa niitä. Ismo loi vielä viimeisen katseen ravintolaan, jonka etelänmaalaisen näköinen tarjoilija katsoi heitä eleettömin kasvoin, ehkä aavistuksen hymyillen.

﹣ No ni, oli kiva ilta, nähdään taas joskus, nainen sanoi ja halasi Ismoa. 

﹣ Mitä… äläs nyt yritä häipyä! Mitenkäs ne biksut, jotka sinun… sun piti näyttää mulle? Ismo yritti puhua nuorekkaasti. 

﹣ Ai nii, en mä muistanu niit enää ollenkaa. Mut hei, kyl ne ehtii! Mut kiitti ajatuksesta! Sä oot niin kultane!

﹣ Joo ei mitään. Mut mennään nyt sinne teille, mä vaadin nähdä ne biksut. 

﹣ No okei. Sä oot aina ollu tommone heti kaikki mulle tänne -tyyppi. Jännä etten mä oo sellane yhtää.

Muutaman minuutin kuluttua he olivat kerrostalon alaovella. Nainen avasi oven ja tilasi yläkerroksiin jääneen hissin alas. Hississä Ismo yritti varovaisesti lämmitellä tunnelmaa ja kumartui naista kohti, suudelmaa odottaen. 

﹣ Lopeta hei, toi on tosi outoa, nainen kivahti ja kääntyi oveen päin, selin Ismoon. 

Muutaman kerroksen noustuaan he astuivat ulos hissistä. Nainen rapisteli asuntonsa oven auki avaimellaan ja he astuivat peräkanaa sisään eteiseen. 

﹣ Mä näytän sulle ne biksut, odota siinä, nainen sanoi oma-aloitteisesti ja poistui peremmälle asuntoon. 

Ismo hieroi käsiään ja mietti, että nyt oltiin pääsemässä illan ja ehkä koko elämän huippukohtaukseen. 

Nainen palasi. Hänellä todellakin oli bikinit﹣käsissään. Toiset toisessa kädessä ja toiset toisessa kädessä. 

﹣ Ei kun laita ne sun päälle, Ismo sanoi eikä suostunut katsomaan kumpaakaan rantavaatetta, vaan piti katseensa kauniissa seuralaisessaan. 

﹣ No eiks se nyt ois vähän outoo, nainen sanoi hitaasti, nyrpisti nenäänsä ja nosti ylähuultaan niin, että ylähampaat näkyivät. Ilme oli luultavasti samanlainen kuin jos tämä olisi nähnyt kuolleen rotan.

﹣ No olenhan mä nyt sut ennenkin nähnyt vähissä vaatteissa, Ismo yritti. 

﹣ Siis niin kuin milloin? nainen kysyi ja laski bikineitä pitelevät kätensä alas. Hän näytti tyrmistyneeltä. ﹣ Joskus lapsena saunassa vai?

﹣ Eilen… viime viikolla… en muista, Ismo sopersi. 

﹣ Siis vakoiletko sä mua? Millon susta oikein on tullu tollanen? Mä luulin että sentään tuntisin mun oman veljen! Mee pois täältä!

﹣ Veljen…? Ismo säpsähti. 

﹣ No niin, vai kuka sä sitten luulet olevas? Joka tapauksessa lähe nyt vetää, mul on tosi creepy olo!

Ismo avasi ulko-oven ja astui rappukäytävään. 

﹣ Se oli mun sisko! Voi saatana vieköön! Ismo manasi huuliensa välistä.

 

Ismon tajunta pimeni hetkeksi, kunnes hän havahtui ja tajusi jälleen istuvansa kalaravintolan ikkunapöydässä. Jälkiruoka oli syöty ja tarjoilija seisoi pöydän vierellä. 

﹣ Maistuiko? tarjoilija kysyi leveä hymy kasvoillaan. 

﹣ Mitä minä täällä teen? Eikös minulla pitänyt olla koko ilta aikaa?

﹣ Mainitsit sanat “saatana vieköön”, joten pääsit tänne takaisin. Se mainitaan sopimuksessa sivulla 14, kymmenennellä rivillä.

Ismo kirosi hiljaa mielessään. Tarjoilija ojensi hänelle laskun syömisistä.

﹣ Ai tästä pitää oikein maksaakin? Ismo sanoi närkästyneenä ja katsoi tarjoilijaa tuimasti. 

﹣ No tämähän on ravintola. Lisäksi se mainitaan sopimuksen sivulla 101, viidennellä rivillä alhaalta, Lucifer kuittasi ja jäi odottamaan Ismon maksusuoritusta.

Laskun pankkikortilla maksettuaan Ismo nousi ja puki takkinsa ylleen. 

﹣ Sinä taatusti tiesit, etteivät ne olleet rakastavaisia vaan sisko ja veli, Ismo sanoi ja yritti pidättää itkuaan.

﹣ Minun ei tarvitse ottaa kantaa tuohon. Sivu 64, kolmas viiva kuudestoista rivi, tarjoilija totesi ja noukki yksittäisen leivänmurun pöytäliinalta sormiensa väliin.

Ismo huokaisi.

﹣ No, tämä sentään astuu voimaan vasta sitten joskus. Toivon, että siihen menee vielä vuosikymmeniä, hän jatkoi ja sulki takkinsa vetoketjun.

Pienet kellot helähtivät ja ilmoittivat oven avautumisesta ja sulkeutumisesta, kun Ismo astui ulos ovesta. Hän lähti astelemaan kipeällä nilkallaan kadun yli kohti autoaan, kun hänen vasemmalta puoleltaan alkoi kuulua jarruttavan auton renkaiden ulinaa. Jakeluauto tömähti Ismoon voimalla. Ruumis lensi pitkän kaaren, kunnes ilmalento päättyi katukiveyksen kulmaan ja Ismon kallo murskaantui.

﹣ Se astuu voimaan heti. Se lukee puolivälissä sopimuksen sivua 43, tarjoilija sanoi itsekseen noukkiessaan tyhjiä astioita ikkunapöydästä.