Tarinavirta

Äiti ei halunnut nähdä pahaenteisiä ukkospilviä, jotka pimensivät ikkunat. Hän puhui ihmisille iloisella äänellä. Hän nauroi turhan paljon. En tiedä, huomasivatko muut, mutta mamma ja pappa huomasivat. Äiti itki enemmän kuin minä.

”Kotiasioista ei puhuta.” Kotiasia tarkoitti isää. Kun isä oksensi räsymatolle, äiti hinkkasi kusenkarvaista, haisevaa kasaa kostealla rätillä. Kysyin, miksi hän itkee ja miksi isä oksentaa. ”Älä sekaannu asioihin, jotka eivät lapselle kuulu”, hän huokaisi ja komensi takaisin sänkyyn. Seuraavana päivänä hipsuteltaisiin hiljaa. Isän raivoa ei saisi herättää. Äiti pelkäsi tönimistä, huutoa ja lyöntejä. Hän pelkäsi, että häälahjaksi saatu kukkavaasi särkyisi. Hän ei milloinkaan moittinut isää sen enempää kuin kehunut.

”Isäsi on juopporetku. Sauhuttaa rahat taivaan tuuliin”, mamma paheksui. Hän seisoi hellan ääressä, lohkaisi voinokareen paistinpannulle ja asetteli jauhotetut ahvenpalat paistumaan. ”Kuljeksii, missä kuljeksii.” Isä varmaan kuljeksi. Papasta en tiennyt.

”Mikä on retku?” Juoppouden ja tupakansavun käsitin. Kuljeskelusta en ehtinyt kysyä. Pappa laski sanomalehden vatsansa päälle, otti silmälasit päästään ja kohottautui keittiön puusohvalta.

”Verannalle taisi jäädä valot. Käypä sammuttamassa, ettei kulu turhaan sähköä.” Menin, mutta ensin pysähdyin oven taakse kuuntelemaan.

”Älä puhu lapsen kuullen tuollaista. Se ei auta. Jauhat asioita, joille et voi mitään”, pappa sanoi.

”Sanon, mitä haluan”, mamma napautti. ”Säälittää kumpainenkin.”

Pappa muisti väärin. Veranta oli pimeä ja pelottava.

Ensimmäisellä koulun kesälomalla osasin kulkea isovanhempien luo yksin bussilla. Äiti lupasi, että voin viipyä niin kauan kuin haluan, hän tulisi välillä katsomaan. Loppumatkasta bussi kulki joennuolemaa hiekkatietä pitkin. Valpastuin, kun ikkunasta vilkkuvan mustan veden virtaus kiihtyi pyörteiksi ja pian kuohuiksi. Silloin piti painaa nappia.

Taas muistui mieleen, miten mamma viime vierailulla tolkutti äidille, että isä piinaa hengiltä. ”Tule kotiin. Se olisi tytöllekin parempi.” Turha toivo. Tiesin sen, koska viikkokaudet olin kääntynyt asiassa Jumalan puoleen.

Mamma eteni pihapolkua harmaassa hameessa ja siniruutuisessa esiliinassa. Hän siirsi kättään polkua myötäilevällä kaiteella, joka päätyi punamullatun, vinokattoisen ulkohuoneen nurkalle. Istuin puutarhakeinuun odottamaan. Halusin leikkiä piilosta. Pysäytin kiikun, sen vähäisen vinkunan, naulitsemalla jalan maahan. Kuului vain koivunlehtien suhina, etäällä kumiseva koski ja kottaraisten herkeämätön kirskunta.

Mamma lähestyi. Pysähtyi. Harmaansumuinen katse etsiytyi kiikun suuntaan.

”Huomasitko, että kiikussa istuu joku?” kysyin.

”Varpuhan se siinä. Sisuksissa tunsin, että joku on likellä.”

”Näetkö sisuksilla?”

Mammaa nauratti. ”Olen hyvä vainuamaan.”

Kokeilin vainuamista monet kerrat. Tukipiste täytyi ottaa. Puristin silmät kiinni ja astelin marjapensaille, saunalle tai kaivolle. Tuntui kuin olisi hapuillut paksussa ilmassa tottelemattomin jaloin. Luomien takana mellasti sekava kaleidoskooppi. Silmät oli pakko avata näkemään.

Äiti oli kaksivuotias, kun mamma sokeutui. Valokuva-albumissa oli kuva Viipurin lääninsairaalasta. Sieltä ei ollut löytynyt apua viherkaihiin. Joskus mamma pyysi toimimaan silminä. Pikkupyykki oli likoamassa punakeltaista hehkuvassa emaliämpärissä hellan edessä. Hän jynssäsi vaatetta nyrkkiensä välissä lisäten välillä ruskeaa, teräksenhajuista pyykkisaippuaa vaatteeseen. Tarkistin tahrat. Kun hän neuloi, varmistin, että jokainen silmukka oli tallella.

Puutarhassa kasvoi omenapuita, marjapensaita ja muutama kriikunapuu. Edellisenä syksynä kaneliomenoita ja syysviiruja riitti myyntiin. Mamma keitti viinimarjoista mehua ja omenista hilloa. Kellarin hyllyillä seisoi rivissä tummia mehupulloja ja erikokoisia, läpinäkyviä hillopurkkeja, joiden valkoisia kansia komisti sininen karhunkuva. Tölkit oli valmistettu Karhulan lasitehtaalla, ja niitä oli kaikilla.

Alimman hyllyn puinen limonadikori sisälsi osuuskaupan ananas-, päärynä- ja mansikkalimonadia sekä sitruunasoodaa. Niistä sain valita palkkion, kun olin harventanut porkkanamaata. Lumen sulettua kostuneen kiven ja väkevän mullan haju voimistui kellarissa. Jos se lämpeni liikaa, homehuntu saattoi levittäytyä omenahillon pintaan. Mamma nuuhki hilloa vihikoiran vimmalla ennen kuin uskalsi ottaa sen käyttöön.

Pappa oli rakentanut vaaleankeltaisen, kaksikerroksisen, isoverantaisen talon. Avarat huoneet tuoksuivat jokainen omanlaiseltaan. Hajut tunkeutuivat uniini ja tajuntaani vuosienkin päästä. Harvoin käytössä ollut isokammari tuoksui talvehtivalta saunavihdalta ja kostealta villalta. Lattiaa peitti harmaa, ruskeanpunaisella kuvioitu villamatto. Harmaa sohva piti seuraa tummanpunaisille nojatuoleille ja jämäkälle, lakasta kiiltävälle, pyöreälle sohvapöydälle. Senkin päälle mamma oli hyväksynyt äidin ja isän hääkuvan.

Olin jo kahdeksan, kun vielä työnnyin mamman syliin keittiön keinutuoliin. Hän tuoksui lievästi kamferilta ja Hyväsalvalta, jota hän säilytti tädiltään rippilahjaksi saadun Anker-ompelukoneen sivutasolla. Kamferitippoja tiputettiin ruskeasta pullosta sokeripalalle. Lääke auttoi rinta-alan kolotukseen. Minua se nukutti.

Pappa hoiti kauppa-asiat ja haki postin. Hän kertoi saapuneista kirjeistä ja korteista, hän luki ääneen Etelä-Suomea ja Viikkosanomia. Siihen mamma joskus puuttui.

”Taas harpot. Jää väärä käsitys.”

”Tärkeät uutiset luen sanasta sanaan. Mitä teet tiedolla, oliko Pyhtäällä palanut talo hirttä tai minkä värinen se oli. Pelkkä talo riittää.”

”Ei riitä. Minä haluan nähdä enemmän.”

Mamman neulomat sukat ja lapaset olivat ruskeita. Hän tunnusteli papan tuomaa lankavyyhteä.

”Minkä väristä tämä on?”

”Sellaista ruskeaa kuin kahvimaito, jossa on aika vähän maitoa”, sanoin.

”Halvatun ukko. Pyysin tuomaan iloisia värejä, punaista tai sinistä. Nimenomaan kielsin tuomasta ruskeaa, vaikka olisi kuinka halpaa”, hän nurisi. ”Sellaista se on nuukan miehen armoilla. Vielä pitää kituuttaa kolme vuotta ennen kuin saan kansaneläkkeen. Sitten sinä valkkaat langat, kun annan rahat.”

”Ruskeat sukat on ihan hyvät.” Jätin sanomatta, että lapaset eivät niinkään.

”Pappa on värisokea”, hän napautti ja huokaisi sitten, että sille ei mahda mitään. Jätin sillä kertaa kysymättä, eikö värisokeutta voi parantaa.

Pappa kävi töissä Liitutehtaalla korjausmiehenä ja eteni vuosien mittaan kympiksi. Hän jäi eläkkeelle kuusikymmentäkahdeksanvuotiaana. Mamma sanoi, että hän olisi jatkanut vaikka miten pitkään, jos työpaikan säännöt olisivat sallineet.

Kesäiltaisin, syötyään ja kuunneltuaan uutiset, pappa poimi lättänän, harmaan lippalakkinsa keittiön ovenpielen naulakosta. Musta polkupyörä nojasi odottamassa seinustalla. Hän polki verkalleen joenrantaan ruuhelleen ja katiskoilleen, joihin ui kesäisin etupäässä ahvenia. Joskus pyydykseen eksyi ankerias tai kampela. Keskitalvella hän potki vesikelkalla joenjäälle. Silloin verkoissa ja rysissä sätki mateita. Kalakeittoa höysti matikan mäti.

”Ankerias ei ole yhtään kalan näköinen”, ihmettelin papan nylkiessä sitä.

”Samanlainen pitkänomainen otus on silmu. Se on kerrassaan hävinnyt. Entisaikaan niitä sai runsaasti Langinkosken alapuolelta. Riitti myyntiinkin”, pappa kertoi.

”Minne ne hävisivät?”

”Joki likaantui. Ei silmu menesty pilaantuneessa vedessä.”

”Voihan siinä uida.”

”Juu, mutta jotkut kalat ovat tarkkoja vedestä. Ei ne tykkää tehtaan kemikaaleista. Ihmiselle kelpaa vähempi.”

Seurasin papan sukkelia kädenliikkeitä. Hän istui perunakellarin edessä etukumarassa jakkaralla, jonka eteen kerääntyvä sisälmyskasa inhotti ja kiehtoi samalla kertaa. Suomuja lenteli ja juuttui jakkaran jalkoihin ja papan saappaisiin.

Poutailtaisin, auringonlaskun aikaan, kumara, laiha mies eteni hiljakseen kasvimaalle sinkkisine kastelukannuineen. Ränninalustynnyrien vesi norui kurkuille, tomaateille ja tillille.

Ajan oloon havaitsin, että mamma kehui pappaa aina vain samoista asioista. Työteliäisyys ja jämptiys olivat mamman mielestä miehen tärkeimmät ominaisuudet.

”Pula-aikanakin meillä riitti ruokaa. Pappa kasvatti juureksia ja vihanneksia ja kalasti. Lasin alla kasvoi tomaatteja, kun kellään muulla kylässä ei niitä vielä ollut. Aina varttui sika läävässä”, hän sanoi. ”Voi, voi niitä, jotka polttivat. Ei ollut kaapissa sokeria ja kahvipöydässä kakkua, kuten meillä. Me vaihdoimme tupakkakupongit sokerikuponkeihin.”

Mamman ja papan luona ukkospilvet eivät painaneet hartioita. Mitä nyt joskus harmitti, kun mamma manasi papan nuukuutta. Ikävästä äänensävystä nuukuuden saattoi päätellä huonoksi luonteenpiirteeksi. Minusta se ei ollut huolestuttava piirre, mutta mammaa se hiersi. Tai jokin muu.

appa ei isän tapaan komentanut rumasti, eikä korottanut ääntään. Hän otti mukaansa katiskoja kokemaan ja talvella potkukelkalla maitoa hakemaan läheisestä maatalosta. Mamman mielestä papan häijyt piirteet eivät olleet hänen omiaan – ne olivat sukurasite. Halusin tietää, tuleeko minulle sukurasite, mutta mamma sivuutti kysymyksen ja totesi, että papassa oli äitinsä luonteenpiirteitä ja samanlainen pitkä viivasuu.

”Se vahti haukan lailla joka ikisen suupalani. Voita piti säästellä ja nyt olen sokea”, mamma voivotteli ja tähdensi voin sisältävän arvokasta silmävitamiinia.

”Miksei pappa antanut sinulle voita?”

”Halusi olla äidilleen mieliksi joka asiassa.”

Minäkin halusin olla äidille mieliksi. Silti hän ei lukenut satuja. Joskus pyysin, mutta juuri silloin piti tehdä ruokaa, siivota tai mennä kauppaan ennen kuin isä tulee kotiin. Iltasatua ei voinut lukea, jos isä oli poissa kotoa. Äiti oli levoton ja vaelsi ikkunasta ikkunaan. Iltasatua ei voinut lukea isän kotona ollessakaan, koska silloin he joivat kahvia ja kuuntelivat radiota. Isä kyllä luki jatkuvasti Kansa Taisteli -lehtiä ja romaaneita. Radio huusi taustalla, ja Kent sauhusi. Häneltä en uskaltanut pyytää mitään, mutta mammaa vaadin kertomaan Punahilkasta, Tuhkimosta tai siitä, millaista oli, kun isä osti lampun tai Matin ja Liisan junamatkasta. Mamma tarinoi lapsuudestaan, teki selkoa kyläläisten ja sukulaisten hassuista tavoista ja jutteli radio-ohjelmista.

Se puukylkinen, korkea ja kapea radio komeili makuukamarin piirongin päällä. Heti aamusta toosa, kunhan ensin lämpeni, aloitti Suomen Tietotoimiston uutisilla. Ääni katkoi ja vinkui monta kertaa päivässä. Välistä kuului vieraskielistä puhetta. Varmaa tietoa ei ollut, johtuiko särinä lähes kolmekymmentä vuotta vanhasta vastaanottimesta vai häiritsikö vajaan kilometrin päässä sijaitseva rannikkoradio lähetyksiä. Pappa arveli niin olevan. Mammalla oli asiasta oma, luja näkemyksensä. Hän pamautti radionpäällystä nyrkillä. ”Mitä pirua se ryssä sohlaa ja papattaa.”

Kaiken päivää pauhaava radio auttoi mammaa hahmottamaan aikaa ja maailmaa. Sieltä hän kuuli aikamerkin ja tiesi, milloin pitää alkaa tehdä ruokaa. Papan kuusikymmenvuotislahjaksi saaman seinäkellon lyönnit vahvistivat ajanmääritystä. Radio suolsi musiikkia, kuunnelmia ja maailmantapahtumia valottomuuteen. Mamman mielestä musiikkivalinnat menivät usein mönkään.  Hän oli vuorenvarma, että kuuluttaja Kaisu Puuska-Joki tykkäsi pianomusiikista ja pääsi vaikuttamaan valintoihin. Kreivi Carl-Emil Creutzin kuulutusvuoron aikaan soivat jouset ja torvet. ”Reutsi on parempi työssään, tietää muutenkin enemmän asioista”, mamma arvioi.

Hänen luonaan kävi silloin tällöin naapureita, heistä Elma vieraili säännöllisimmin. Hän joi kahvia ja puhui solkenaan, kunnes lähti ja vei mennessään ruuanjätteitä, leivänkannikoita ja juuresten kuoria sisältävän sianruokaämpärin portaidenaluskaapista. En osannut arvioida Elman ikää, mutta suurine silmineen hän näytti nuoremmalta kuin mamma. Tukka oli lähes musta ja kulmakarvat kaartuivat kapeina kuin hiilellä vedettyinä. ”Elma on vanhapiika, monet miehet se yritti puhua pyörryksiin. Ei mennyt nappiin”, mamma nauroi.

Elma oli tullut taas kylään. Mamma leikkasi vikuroivanmallisesta, vielä vähän lämpimästä pitkosta viipaleita. Vaikka ei pullaletin malli siivuissa haitannut. Ihmettelin, miten hän tiesi ottaa ulos uunista aina sopivan väriset pullat, ja vielä puuhellan uunista. ”Sen vaan aavistaa”, hän sanoi. Elma otti toisenkin pullapalan, kehui kahvin vahvuutta. Nyt he puhuivat papasta. Pinnistelin, mutta en päässyt jyvälle jutusta, vaikka sanat olivat ihan selviä.

”Sinulla on hyvä mies. Passaa. Ymmärtää sen, että sinä et voi revetä joka hommaan”, Elma sanoi. Hän hörppäsi kahvista. Pulla ei tullut ihan loppuun jauhetuksi, kun juttu jo jatkui.

”Heikki ei osaa pysähtyä, vaikka joskus pitäisi huilata.  Kahville sitä huutelen, kun rannassa näen.”

”Ikkunastako sitä seuraat?”  Mamma nojautui eteenpäin ja silitti reisiään edes takaisin kuin torjuisi kylmää.

”Kyllä tuo sentään joskus kerkeää piipahtamaan. Kaloja tuo samalla. Kahvitellaan ja kunhan jutellaan”, Elma sanoi ja pysähtyi katsomaan mammaa, vaikka ei hän sitä nähnyt. Vai näkikö, ei sitä tiennyt.

Pian Elma jo valitteli, että pitää kiiruhtaa viemään sialle ruokaa. Mamma istui yhä paikoillaan.

”Korjaan astiat pöydästä. Voin tiskata”, sanoin.

”Teepä se, mamman pikkuapulainen”, mamma sanoi aika hajamielisesti.

Hän meni kamariin, avasi radion ja istahti toppakeinutuoliin. Jalas oli saattanut siirtyä matonreunan ulkopuolelle, koska tuoli jyskytti epätasaisesti vai keinuiko mamma tavallista vauhdikkaammin.

Muutaman päivän päästä Elma saapui sianruokavisiitilleen. Mamma puhui Elmalle vähän eri tavalla kuin viimeksi. Kohta minulle valkeni, että jotain pahaa oli tapahtunut. Pappa ilmestyi keittiöön tempaisten oven levälleen. Se pamahti eteisen ruokakomeron ovea vasten. Olin istunut Ankerin edessä lattialla kiikuttamassa poljinta ylös alas. Remmi oli pois päältä. Pysäytin liikkeen äkisti. Heittäydyin pitkäkseni kuin piiloon. Ovesta veti. Eteisenkin ovi oli levällään verannalle ja verannan ovi ulos.

”Sieltähän se Heikki tulee. Just puhuttiin, että taisit mennä rantaan”, Elma sanoi liukkaalla äänellä.

”Tuossa on ovet. Älä sinä näyttäydy täällä enää milloinkaan, saatanan kyläluuta, soopanpuhuja”, pappa sanoi paksuntasaisella äänellä. Hän näytti kovettuneelta, viivasuiselta. Käsivarsi oli kohotettu osoittamaan ovelle.

Kahvi jäi kuppiin ja pullanpala lautaselle, kun Elma nousi seisomaan. ”Turhan jyrkkä olet”, hän sopersi mennessään. Elma ja portaanalusen sianruokaämpäri hävisivät lopullisesti.

”Nyt sinä sen suututit”, mamma sanoi.

”Sinäkin siinä, samaa sorttia. Pitäisi sinun jotain nähdä, vaikka sokea oletkin”, pappa sanoi.

”Miten sumpun kanssa, haetko sen pois?” mamma kysyi.

Elman laituriin köytetystä sumpusta olimme papan kanssa hakeneet kaloja. Minusta papan olisi pitänyt vastata. Mamma näytti empivältä, kuin haluaisi toistaa kysymyksen, mutta kehotti sitten pesuvadissa käsiään pesevää pappaa tulemaan kahville. Pappa istuutui pöydän ääreen. ”Olenko minä koskaan antanut aihetta, ja vielä Elma”, hän sanoi aika tavallisella äänellä.

Pakkasimme tavaramme, kun isä oli pistänyt kunnolla ranttaliksi. Tädin mies Volkkareineen kuskasi meidät mamman ja papan luo. Äiti itki, mamma voivotteli ja pappa suunnitteli vajan katon tervaamista. Pian äiti sai työpaikan tavaratalon miesten osastolla ja ystäviä. Mamman ystäväjoukosta puuttui yksi.