Tarinavirta

– Seppo, saatana, tämän selvität!

– Minkä?

Seppo tuijottaa mitäänsanomatonta kattoa eikä meinaa ymmärtää Aimon sanoja. Mies ei odota, vaan komentaa hänet heti nettiin. Haukottelu jää puolitiehen ja Seppo saa ähistyä, että odota. Hän pudottaa kännykän lattialle ja yrittää tunnustella, onko silmälasit siellä. Sormet tavoittavat kaukosäätimen ja painallus täyttää huoneen äänillä.

– No nyt ei ole aikaa katsella ostoskanavan pikkuhousuja, Aimo kuuluu huutavan.

Seppo on tottunut Aimon äkkipikaisuuteen. Hän nostaa kännykän kysyäkseen Aimolta, mistä oikein on kyse, mutta se tuuttaa jo tyhjää. Aimo soittaa kyllä taas pian.

Silmiään hieroen Seppo nousee ja pyrkii lähemmäs säleverhojen reunasta tulevaa valoa, mutta kompuroi ja kaatuu kädet edellä lattialla lojuvan avoimen matkalaukun päälle. Kuuluu selvä lasin räsähdys. Ranteeseen sattuu ja polvi osuu kipeästi matkalaukun kovaan reunaan. Seppo kaivaa esiin kalliin edustuspuvun sisään pakkaamansa valokuvakehyksen. Housujen lahkeet ovat Brysselin kurassa. Edellispäiväinen epäonnistuminen tulee mieleen, sisintä kirveltää, ja Seppo puristaa hampaansa yhteen. Ilarin maitohampaat loistavat kuvassa hänen kädessään. Pojan naurua katsellessa tuntuu ensin mukavan lämpimältä, mutta sitten iskee kauhea ikävä. Lasi on haljennut juuri pojan silmien kohdalta ja taittanut valokuvan ja taustapahvin rumasti.

Kone löytyy pöydältä, jonne se oli jäänyt yöllä kokouspapereitten alle. Paluulento oli ollut myöhässä, ja Seppo oli katsellut papereita kauan. Uni oli tullut vasta aamuyöllä. Seppo puristaa hampaansa jälleen yhteen, kasaa paperit sivuun ja napsauttaa koneen päälle. Silmälasitkin löytyvät. Koneen lämmitessä ja rutistessa hän selaa kännykältä aamupäivällä tulleita soittoja. Niitä on aina paljon, mutta nyt paljon enemmän. Aimon puhelu oli ollut ensimmäinen, johon hän oli herättyään vastannut. Facebookiin on tullut viestejä, mutta Seppo ei halua katsoa niitä nyt.

Väsymys tuntuu hartioissa, joilla lepää kaiken muun lisäksi vastuu isoista asioista. Ristiselkään sattuu niin, että on oltava vähän kumarassa. Pitäisi liikkua enemmän, lääkäri kehottaa toistuvasti.

Yleisradion sivulta Seppo ei löydä mitään erityistä, ei suurimpien sanomalehtienkään. Vasta Twitteriä selatessaan hän hätkähtää ja klikkaa linkkiä, joka vie Iltalehden sivulle. Ei voi olla, miten jotkut viitsivätkin, hän sihahtaa itsekseen. Ilta-Sanomienkin sivulla on punaisenhuutava otsikko ja tuttu kuva. Parempiakin kuvia olisi, mutta Seppo on huomannut, että tämä kaivetaan esiin aina silloin, kun halutaan lukijat vimmastumaan. Ei tällaista, antaisivat nyt olla, Seppo ajattelee luettuaan molemmat lyhyet uutiset. Ei niissä paljoa tiedetä, mutta pelkkä epäilykin on saanut kommentoijat luoviksi. 137 kommenttia parissa tunnissa. Seppo lukee niistä ensimmäisen ja tajuaa lukeneensa olennaisimman. Sirpa Myyryläiseltä tulee tuomio karuin sanoin. Muita kommentteja hän ei jaksa, niitä on tullut luettua ja kuunneltua uran aikana jo ihan liikaa.

Juuri kun kännykkä alkaa taas hälyttää, Seppo huomaa otsikon, jossa luvataan kaikista uusinta tietoa. Hän klikkaa sitä, mutta pettyy itsekin, kun ei siinä juuri mitään ole. Perusasiat kerrataan, jos ei muuta, sillä saadaan lisää klikkauksia. Pysy sivullamme! Vai tiedätkö jotain, mitä me emme vielä tiedä? Kerro! Olitko itse paikalla? Tapahtumahetkellä? Nyt? Lähetä kuva! Kommentoi! Voit saada nimesi ehkä vuoden tärkeimmän uutisen yhteyteen!

Kännykkä hälyttää taas. Se on äiti. Juuri nyt Seppo ei halua jutella äidin kanssa. Äidillä on ongelmien tullessa aina heikko sydän, ja Seppo pelkää saavansa taas siskonsa vihat päälleen. Äitiä pitäisi osata suojella.

Väsymys valtaa mielen, ja Seppo pyrkii kohti sänkyä. Tällä kertaa Seppo ei kompuroi, vaikka matka pöydän äärestä sängyn luo on pitempi kuin koskaan. Hän heittäytyy ryppyisten lakanoitten sekaan, vetää valkoisen aluslakanan ylleen aina kaljuuntuvaa päälakea myöten. Siinä hän hönkäisee pari kertaa lakanaa vasten, sulkee silmänsä ja näkee luomien mustaa vasten Ilarin hampaat. Pian ensimmäinen maitohampaista putoaisi. Seppo toivoo saavansa nähdä pojan ilon tuoreeltaan.

Pieni, alkuperin pelkäksi yöpymispaikaksi hankittu asunto on täynnä tunkkaista ilmaa ja aina uusia kännykän pärähdyksiä. Pitää vaihtaa soittoääni, en jaksa tuota ehkä enää huomenna, Seppo ajattelee ja päättää olla vastaamatta enää yhteenkään, mutta kun hän huomaa yhden soittajista Aimoksi, on pakko.

– Hesarikin heräsi, Aimo sanoo ensimmäiseksi.

Seppo myöntää huomanneensa sen, vaikkei ollutkaan, ja odottaa Aimon tivaavan, onko uutinen totta. Mutta Aimo ei kysy, vaan huolehtii, mitä suunnitellulle välikysymykselle nyt käy, ainakin perusteluita pitää tarkentaa, muuten joku toimittajista saattaa alkaa ilkkua. Aimo ei jaksaisi toimittajien jankkaamista. Niistä perusteluista haluaisinkin nyt eilisen jälkeen puhua, Seppo ajattelee, muttei sano mitään, vaan antaa miehen jatkaa. Aimo alkaa puhua pojastaan Eliaksesta.

– Kuule, pojat tarvitsevat esikuvia. Minäkin olisin tarvinnut. Sinulla on myös poika.

Seppo nyökkää, ja hän nyökkää uudestaan, kun Aimo puhuu suoraselkäisyydestä. Elias oli saanut tehtäväksi seurata somekohuja, ja juuri äsken poika oli soittanut ja uhannut lopettaa koulun kokonaan, oli huutanut saaneensa tarpeeksi siitä, että isän kaverit pyörivät koulutöissäkin. Aimon mielestä Sepon pitäisi toimia nyt oikein. Eliaksella on ollut muutenkin vaikeuksia kirjoitustehtävien kanssa. Aimo oli soittanut jo yhden tiukan puhelun opettajalle, ja poika oli saanut mahdollisuuden kirjoittaa ihan omankin version jostain novellianalyysistä.

– Kohu unohtuu tälläkin kertaa. Kun virallinen tarkastus on valmis, ei ketään enää kiinnosta, sellainen on ihmisten muisti. Kaikkihan vähän muuttaa lähdetekstejä itselleen sopiviksi. Sitä paitsi harva keksii enää mitään ihan uutta. Samoja sanoja tässä pyöritellään vuodesta toiseen.

– Niin kai, Seppo vastaa.

– Taisit syyllistyä vain lievään vilppiin, vai mitä?

– Jos muistan oikein, en ihan.

– Seisot suorana ja kiellät kaiken. Olet toiminut silloisten ohjeitten mukaisesti, professorikin on jo dementoitumassa. Luulin kyllä, että talouspolitiikasta ollaan samaa mieltä, mutta se sinun gradu voi mennä nuoruuden piikkiin. Vai olitko oikeasti sitä mieltä, mitä silloin kirjoitit.

– En muista, siitä on yli 15 vuotta.

– Onko se sinulla siellä?

– Ei kun äidin hyllyssä Varkaudessa.

Aimo kehottaa olemaan yhteydessä toimittajiin. Jonkun aikaa taas piilossa hengiteltyään Seppo päättää tehdä niin. Hän nousee valkoisen lakanan alta ja alkaa kulkea matkalaukun ympäri vastapäivään. Kulkiessaan hän puhuu, huulet käyvät, ääntä ei kuulu, mutta jokaiselle askeleelle on oma sanansa. Pitkiä sanoja ei voi askeltaa yhtä nopeasti kuin lyhyitä.

Ennen kuin Seppo valitsee kännykkään tulleiden puheluiden joukosta ahkerimman yrittäjän, hän istahtaa vielä pöydän ääreen. Seppo kirjoittaa koneella lyhyen tekstin ja laittaa sen matkaan, sitten hän tarttuu kännykkään. Toimittajan ääni on nuori ja eloisa.

– Nyt sanon minäkin jotain yhteen tämän päivän uutisista, Seppo aloittaa.

– Aiotko pyytää anteeksi mielipahaa, jonka plagiointi on aiheuttanut?

– En aio.

Kännykän toisessa päässä on niin hiljaista, että saattaa melkein kuulla, kuinka toimittaja muotoilee mielessään otsikkoa, joka ei kyllä pääse yllättämään ketään lukijoista. Seppo jatkaa:

– Ei, vaan olen päättänyt luopua kaikista minulle viime vaalien jälkeen luotetuista tehtävistä. Syy ei ole vain tutkimuksessa, jonka tein 15 vuotta sitten väärin motiivein, vaan siinä, etten tiedä, voinko enää täyttää niitä korkeita vaatimuksia, jotka vastuullani olevissa tehtävissä on perinteisesti ollut. Gradu ei varmasti ole urani ainua virhe. Kannan niistä vastuun ja pyydän anteeksi, että teen sen vasta nyt. Puoluejohtaja Aimo Pitkänen on saanut juuri ilmoituksen asiasta. Kiitos.

                                                                                                                                                                        (Joulukuussa 2018)