Tarinavirta

Nykyhetki

Terapeuttini Tarjan pöydällä on värikkäistä papereista taiteltuja origamilintuja. Ne on tehty juuri sellaisesta paksusta paperista, josta pidän. Kun Tarja katsoi hetkeksi muualle, söin pöydällä hänen papereissaan kiinni olevan klemmarin, mutta haluaisin kyllä todella ahmia myös sen vieressä olevan sinisen paperikurjen. Sormiani syyhyttää, mutta pakotan itseni pysymään aloillani.

En mitenkään onnistu siinä hänen huomaamattaan.

Riski on liian suuri. Haluan hänen luulevan, että pica on paremmin hallinnassani kuin se oikeasti onkaan.

”Syötkö edelleen masennuslääkkeitä?

”Kyllä.”

Vaikka ne lihottavat minua ja tekevät minut turraksi.

”Entä rautalisää anemiasi takia?”

Miksi hän tuntee tarvetta kysyä nämä samat kysymykset jokaisella tapaamisella.

”Kyllä, syön niitä edelleen.”

”Noudatatko muuten edelleen vegaaniruokavaliota? Sinun tapauksessasi nimittäin suosittelen, että harkitsisit lihan sisällyttämistä ruokavalioosi. Olisi parempi jos saisit tarvitsemasi raudan ruoasta. Voisit tietenkin syödä suurempia määriä esimerkiksi linssejä, mutta kun sinulla on kerran vaikeuksia myös ruuan määrien suhteen, niin liha voisi olla sittenkin parempi vaihtoehto.”

Olen ruokavammainen monella eri tasolla.

Minun tekee oikeastaan mieli kaikkea muuta paitsi lihaa ja niin sanottua ”oikeaa ruokaa”. Siksi alan olla todella laiha, huolimatta siitä että masennuslääkkeet kasvattavat ruokahaluani. Syön vain enemmän vääriä asioita. Käsivarsiini on alkanut kasvaa sellaista pitkää nukkakarvaa, jolla keho yrittää epätoivoisesti lämmittää itseään. Minun silmissäni liha ei vain yksinkertaisesti ole syötävää.
Sen haju ja veltto, kuollut koostumus kuvottaa minua.

Inhon väristys kulkee lävitseni.

”En vain pysty siihen. Ajatuskin lihasta saa minut voimaan pahoin.”

Tarja nyökkäilee, kohentaa paksusankaisten silmälasiensa asentoa ja kirjoittaa jotain ylös lehtiöönsä. Tunnen itseni tiedeprojektiksi, josta tehdään muistiinpanoja. Asiasta tekee oikeastaan vielä pahemman se, että hän on aidosti kiinnostunut syömishäiriöstäni. Muistiinpanoihinsa syventyneenä Tarja hypistelee statement-kaulakorunsa helmiä ja lasikiviä. Hän tekee niin aina, kun oikein innostuu.

”Emme vieläkään tiedä miksi, mutta jostain syystä pica on yleisempi henkilöillä, joilla on raudanpuutetta. Siksi sitä esiintyy esimerkiksi raskaana olevilla naisilla.”

Ihan niin kuin en tietäisi jo tätä kaikkea, mutta hän jatkaa silti.

”Paras selitys, jonka tiede on toistaiseksi löytänyt on, että yrität alitajuisesti paikata jonkinlaista ravintoainepuutosta kehostasi.”

”No nyt sellaista ei ainakaan pitäisi enää olla. Syön rautalisää joka päivä.”

Tarja katsoo minua arvioivasti. Hän ei ole aivan varma puhunko totta. Hänellä on varmasti paljon asiakkaita, jotka valehtelevat minkä kerkeävät ja ihmettelevät sitten kun pakka hajoaa totaalisesti. Päässäni alkaa soida radiosta aiemmin päivällä kuulemani biisi.

hei hei mutsi, mä en oo syöny mun lääkkeitä…

”Sinulla tämä käyttäytyminen alkoi siis jo lapsena, eikö niin?”

”Tota, joo. Se häviää aina välillä, joskus pitkäksikin aikaa. Yleensä se palaa silloin kun mulla on paljon stressiä. Sain juuri tehtyä loppuun ensimmäisen vuoden yliopistossa, ja se on ollut aika ahdistavaa. Ne oireet alkoi nyt kun kevätlukukausi loppu. En ole löytänyt vielä kesätöitä, eikä mulla ole hirveästi mitään tekemistä. Muuta kuin syödä.”

Katseeni kiinnittyy pieneen terävään koriste-esineeseen kirjahyllyssä Tarjan takana. Se taitaa olla pronssia. En ole varma mitä se oikein esittää. Se on kai jonkinlaista modernia, abstraktia taidetta. Esineessä on paljon piikikkäitä ulokkeita, eli sitä olisi vaikea saada nieltyä nätisti. Yritän miettiä miten saisin sen pöllittyä poistuessani huoneesta.

”Sinä siis haet töitä täksi kesäksi?”

”Joo, onhan se vähän pakko. Tämän kesän aikana aion olla töissä ja sitten bändini osallistuu siihen bändikisaan, mistä mainitsin viime kerralla.”

Tarja ei ole sanonut aiheesta minulle mitään, vaikka olen ottanut sen jo useasti esille, mikä kertoo jo itsessään kaiken tarvittavan. Hänestä koko bänditouhu on ajanhukkaa, ja hän haluaisi vain puhua picasta. Hän tekee siitä jonkinlaista tutkimusta, ja aina kun yritän puhua jostain muusta, hän onnistuu löytämään aasinsillan joka palauttaa keskustelun takaisin oikeille urilleen syömishäiriööni.

Tarja pitää oireiluni muodosta, koska se on epätyypillinen ja vaihteleva. Monimutkainen ja vaikeasti hallittavissa. Olen laiha, outo tyttö, joka pitää heavy metallista ja terävien esineiden syömisestä. Jopa siihen pisteeseen asti, että olen muutaman kerran joutunut leikkaukseen, kun olen onnistunut puhkaisemaan suoleni nielemällä partateriä.

Olen kyllä syönyt partaterien mukana paljon vihanneksia, parsaa ja sen sellaista. Kasvisten tarkoitus on kietoutua terien ympärille ja tavallaan koteloida ne, estää niitä viiltämästä suolistoani. Se ei kuitenkaan aina onnistu. Järjellä ajateltuna minun pitäisi teipata terien reunat, mutta se tuntuu väärältä. Sitten niiden syömisessä ei olisi enää mitään mieltä.

”Olen huomannut, että sinun tyylisi on kokenut melko dramaattisia muutoksia tämän parin kuukauden aikana. Nuo pienet korut joita sinulla on rintakehällä, ovatko ne ihan kiinni ihossasi vai…?”

Tarja on ihan fiksu tyyppi ja erittäin empaattinen. Siksi olen käynyt hänen luonaan satunnaisesti jo jonkin aikaa. Hän on kuitenkin kuudenkympin tienoilla oleva, melko vanhoillinen naisihminen.

Tarja yrittää parhaansa käsittääkseen mielenliikkeitäni, mutta sukupolvien välinen kuilu ja hänen omat konservatiiviset käsityksensä alkavat tulla vastaan. Eivät räikeästi, mutta ne nostavat päätään aina silloin tällöin terapiakoulutuksesta huolimatta.

Tarja yrittää liittää ulkoisen muodonmuutokseni picaan, mutta ei ole vielä onnistunut keksimään millä lailla se voisi olla seurausta syömishäiriöstäni. Tatuointini ja lävistykseni, räikeä punk-meikkini, niittikorsettini… ne ovat hänelle liikaa. Ne ovat yleensä liikaa kaikista muistakin.

Mikä on tietysti tarkoituskin.

”Ne ovat microdermal-lävistyksiä, kyllä ne on ihan mussa kiinni.”

Näen kuinka rattaat yrittävät kääntyä Tarjan päässä. On vaikea samaistua käytökseen, jota ei ymmärrä. Hän on kuitenkin oikeassa. Muodonmuutokseni liittyy picaan.

En vain halua kertoa sitä hänelle. Haluan säilyttää itsessäni jotain, joka kuuluu vain minulle. Lävistykset ja tatuoinnit ovat eräänlainen kokeiluni pican kanssa. Terävien asioiden nieleminen on tähän mennessä ollut pahin ongelmani, joten yritän tavallaan ulkoistaa ongelman.

Piikitän ja lävistän itseäni. Siitä en ainakaan joudu kirurgin pöydälle.

Ainakaan toistaiseksi.

Vähän aikaa sitten pääsin burleskimessuilla kokeilemaan jopa suspensionia, roikottamaan itseäni selkänahkaan kiinnitettävillä lihakoukuilla. Sekin tuntui ihan hyvältä, ja olin hetkellisesti saavuttanut jonkinlaisen kivuliaan hurmoksen, mutta se ei riittänyt minulle.

Se ei tuntunut samalta kuin silloin, kun söin pihalta ruohikon seasta löytämäni ruosteisen naulan. Käyrä naula upposi nieluani raapien pehmeisiin sisuksiini ja ruokki minut täysin.
Lihakoukku ei vain yllä tarpeeksi syvälle.