Pomo ilmoitti, että peli olisi töitten jälkeen kuudelta.
Toimistolla alkoi sähläys. Puolen päivän aikaan joukkue oli yhä vajaa, vaikka monet olivatkin halukkaita hyökkäämään naapuriosastoa vastaan. Maine ja kunnia, se olisi nannaa se. Lopulta puuttui enää vain maalivahti. Huhuilin kiihkoilun sekaan, että minullakin on jumppavaatteet mukana, mutta kukaan ei noteerannut.
Ei hitto, ne eivät aio ottaa minua peliin mukaan.
Suututti ja vähän jopa itketti. Ihan pätevä olen, vaikka olenkin vain projektin takia lainassa.
Koulussa oli liikunnanmaikkana ollut nainen, joka osasi kiekaista korkealta ja kovaa. Minä pidin liikunnasta. Oikeasti pidin. Osasin luistella ja hiihtäminenkin oli kivaa, kun sai etsiä riekon jälkiä lumihangesta. Kukaan muu ei kuljettanut suksia kouluun yhtä kiltisti kuin minä. Eivät ainakaan ne kympin tytöt, joiden maikka antoi muodostaa joukkueet, kun oli pelipäivä. Niitä olikin usein. Maikka oli ollut nuorena maajoukkueessa, eikä sen mukaan missään oppinut tuntemaan ihmistä paremmin kuin pelatessa. Minut määrättiin aina lopulta joukkueista jompaankumpaan.
Puristin käteni nyrkkiin ja päätin, että enää en sisäpiirin ulkopuolelle jää.
Soitin parit puhelut ja sain kuin sainkin oikean tyypin kiinni. Me tunsimme toisemme entuudestaan. Tiukan paikan tullen puhun yli kenet vain. Sillä oli salin avainkin. Lupasin tarjota oluet palkaksi. Sen jälkeen asettelin keltavihreän hikinauhan korvilleni ja nostin jalat työpöydälle.
Ihana nähdä tyyppien ilmeet, kun huomaavat, ettei tänään olekaan erotuomarina se vanha tuttu.
