Tarinavirta

Lissun puhelin värähti. Sisko oli lähettänyt tekstiviestin.

Lentoni Helsinkiin laskeutuu ensi lauantaina kello 15:40. En tule yksin, vaan minulla on mukana suloinen pieni valkoinen villakoira. Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan? Perin koiran ystävältäni Tarulta. Hän ei voinut pitää Fifiä, sillä poikaystävä sai allergiaoireita. Soitan, onko lento ajassa ja mihin bussiin ehdimme, terveisin Sanna ja Fifi, sydänystäviä

Hei Sanna, tervetuloa. Olen kesälomalla ja valmiina viettämään kesäpäiviä sinun ja Fifin kanssa. Kuinka pitkä lomasi on? Minulla on marttasiskojen kanssa pientä ohjelmaa, mutta muuten olen vapaalla, näkemisiin Lissu

Hämeenlinnassa satoi, kun Sannan bussi kaartoi linja-autoasemalle. Hänellä oli valtava matkalaukku ja kannettava kuljetuskori koiralle.

– Hei sisko, otetaan taksi. Aulangontielle on vain reilu kilometri, mutta tämä tavaramäärä kulkee helpoiten autolla, Lissu halasi Sannaa.

Taksikuski katseli alta kulmien koiran koria.

– Jos se ei sotke autoa, yritetään, hän sanoi yrmeästi.

Fifi haukkui vimmatusti vaistotessaan epäluulon.

– Keitin kahvit valmiiksi termoskannuun. Leivoin raparperipiirakankin, Lissu hehkutti, kun he saivat tavarat kannettua ylös kakkoskerrokseen. Fifi kirmasi tutkimaan paikkoja. Lehmukset reunustivat pihaa ja loivat mukavaa varjoa lasitetulle parvekkeelle.

– Käyn pissittämässä Fifin. Korkataan sen jälkeen punaviinipullo, Sanna suunnitteli.

Ilta sujui mukavasti kokemuksia vaihdellen. Kun Beaujolaispullo oli tyhjä, Sanna kaivoi laukustaan pullon Fernet Brancaa.

– Tämä on italialaista katkeroa. Terveysjuomaa, hän hymyili.

Lissun mielestä se maistui kaamealle. Mutta kun kolmas lasillinen oli menossa, hän huomasi pitävänsä siitä.

– Pääsitkö nauttimaan kuhafileistä? Sanna muisti kysyä.

– Voi ne olivat herkullisia, Lissu kuuli itsensä vastaavan. Sydänalasta kirpaisi. Olihan se totta. Ne olivat varmasti herkullisia, vaikka ohi menivät.

– Tapaanhan sinun Aimosi tällä viikolla?

– Hän on matkoilla, Lissu sanoi nopeasti.

Aamulla sade oli lakannut. Fifi halusi ani varhain lenkille. Sanna haukotteli ja lähti koiran kanssa pihalle.

– Täällä tuoksuu hyvälle, hän sanoi, kun tuli runsaan puolen tunnin kuluttua sisälle.

– Kahvia, puuroa, ruisleipää, puolukkahilloa, munakasta, olkaa hyvät, Lissu nauroi.

Hänestä oli hauskaa, että sai pitkästä aikaa kokata muillekin kuin itselleen.

– Ihanaa, minä olen tottunut juomaan pikaisesti kupillisen cappuccinoa ja hotkaisemaan croissantin. Aamiainen pitkän kaavan mukaan ilman kiirettä tuntuu ylelliseltä. Hesarikin vielä. Luulin että täällä luetaan Hämeen Sanomia.

– Kokeilin, mutta kyllästyin. Urheilua riittää sivukaupalla, mutta kulttuuria tuskin nimeksikään. Täällä on ilmaisjakelulehti Kaupunkiuutiset. Luen siitä menovinkit. Onko sinulla lomasuunnitelmia?

– Ajattelin vetää henkeä täällä ensimmäisen viikon. Siis jos sinulle sopii. Sen jälkeen lähden tapaamaan tuttuja Helsinkiin. Muistatko Elsan? Hän opiskeli yliopistolla ranskaa yhtä aikaa kuin minä. Hän lupasi majoittaa minut ja Fifin. Pakkohan se on käydä katsastamassa pääkaupungin näyttelyt ja yökerhot.

Lissu oli tyytyväinen. Hän oli pelännyt, että joutuisi viihdyttämään siskoa koko tämän loman ajan. Viikko tuntui kohtuulliselta.

– Kierretäänkö tänään katsomassa Hämeenlinnan nähtävyyksiä? Voidaan käydä kaupungilla lounaalla, hän ehdotti.

– Kuulostaa hyvältä. Muistan vain Verkatehtaan, taidemuseon, Wetterhoffin ja torin. Onko tänne putkahtanut gallerioita?

– Kyllä vain. Verkatehtaalla on Galleria Kone ja sen yhteydessä taidelainaamo. Uusin tulokas on Galleria Paperihuone tuolla satamassa. Se on suosikkini. Ostin tämän Mustan enkelin sieltä keväällä.

Sanna katsoi ihailevasti akvarellia.

– Osaisinpa maalata, hän huokasi. – Haaveilin siitä opiskeluaikana, mutta koskaan aika ei riittänyt.

 

Galleria Paperihuoneen ikkunalaudalla oli värikkäitä kuvia palmuista ja heleistä kukista.

– Saako koira tulla sisälle? Sanna huikkasi ovelta.

– Totta kai. Tuon raikasta vettä, Marlena vastasi.

Fifi tuli keittiöön nuuskimaan. Se latki vesikupin saman tien tyhjäksi.

– Näyttelyn nimi on Tropiikissa tuulee. Kävin lomamatkalla Malesiassa ja maalasin luonnossa, Marlena kertoili ja esitteli toinen toistaan hehkuvampia akvarelleja. Sanna ihasteli niitä vilpittömästi. Lissun mielestä ne olivat turhan värikkäitä.

 

– Olipa viehättävä paikka, Sanna sanoi, kun he kiipesivät Hallituskatua ylös torille. Siellä oli väkeä toisin kuin talvella. Vihannes- ja kukkamyyjien kojut loivat mukavan väriläikän kaupungin keskustaan.

– Tarjoan lomapäivän kunniaksi kahvit, Sanna sanoi.

He istahtivat kirjaviksi maalatuille tuoleille aurinkovarjon alle. Sanna tyytyi kahvikupilliseen. Lissu valitsi sokerimunkin kahvin kaveriksi.

– Hyvää päivää, tekin olette tulleet nauttimaan auringosta.

Aimo ja Nora tulivat käsi kädessä paikalle.

– Sopiiko, että istahdamme hetkeksi seuraan? Aimo kysäisi.

Hän oli hyvällä tuulella ja halusi jakaa sitä muillekin. Lissu ei voinut muuta kuin nyökätä, vaikka hän olisi halunnut vajota maan alle.

– Minä olen Sanna, Lissun sisko ja sinä olet varmaankin Aimo. Hän on puhunut sinusta paljon. Onko tämä neito tyttäresi?

Nora näytti kieltämättä tyttöseltä. Hän oli koonnut rastansa sykeröksi päälaelle ja sitaissut iloisenkirjavan huivin sen ympärille. Valkoiset polvimittaiset caprit ja pinkinpunainen pellavatunika sopivat hyvin kesäpäivän aurinkoon. Jalassa oli valkoiset tennistossut. Aimo oli pukeutunut muodollisesti vaaleaan kesäpukuun.

– Hei, minä olen Nora, Lissun kollega. Opetan äidinkieltä. Olemme menneet Aimon kanssa kihloihin ja olen juuri muuttanut hänen luokseen, Nora kertoi vilkkaasti ja näytti sormusta.

Lissua huimasi. Sanna katsoi häntä hämmästyneenä.

– Minä luulin… hän aloitti. Tässä oli jotain outoa. Hän vaihtoi nopeasti puheenaihetta.

– Teillä on viehättävä kesäkaupunki. Miten talvella? Onko täällä elämää?

– Hämeenlinna on todella parhaimmillaan kesällä. Meillä on hieno Vanajavesi ja Hämeen linna. Paljon puistoja ja upeita istutuksia. On kesätapahtumia kuten Linna Jazz ja Hämeen keskiaikafestivaalit. Talvella kaupunki on aika hiljainen, Aimo selosti kuin paraskin matkaopas.

– Pariisissa on päin vastoin. Se hiljenee kesäksi, kun kaikki lähtevät maaseudulle pakoon kaupungin hellettä, Sanna kertoi. – Kuulin, että olet kalamies. Lissu kehui kuhafileitäsi.

Aimo näytti hetken hämmästyneeltä.

– Tarjoan Vanajan kuhaa teille molemmille mielelläni jonain iltana, hän vastasi diplomaattisesti.

– Voi meillä on menoja, ehkä joskus toiste, Lissu sanoi nopeasti.

Hänen poskensa olivat punehtuneet ja kädet tärisivät. Kahvin juonnista ei tullut mitään. Sanna vilkaisi häntä huolestuneen näköisenä.

– Oletko sairas, näytät huonovointiselta?

– Päätä särkee, lähdetään jatkamaan matkaa. Ehkä ruoka auttaa, Lissu sanoi ja nousi saman tien, vaikka munkki oli koskematon.

Fifi hermostui, kun tuolin jalka kirskahti. Nora kumartui rapsuttamaan sitä korvien takaa.

– Oli mukava tutustua, hän sanoi ja tarkoitti sitä. Sanna oli tuonut tuulahduksen suuresta maailmasta. Nora suunnitteli, että he voisivat viettää kesällä pitkän viikonlopun Euroopassa. Pariisi kuulosti kiehtovalta. Hän vaihtoi Sannan kanssa puhelinnumeroita.

 

– Meillä on uusi gourmetravintola Uoma. Testataanko sitä, Lissu ehdotti, kun he pääsivät kävelykadulle.

– Minulle sopii. Vaikka kyllä ihan tavallinen suomalainen kotiruokakin kelpaisi, Sanna sanoi. Hän oli huolissaan Lissun voinnista.

Uoman salaattipöytä näytti ylelliseltä. Molemmat valitsivat mielensä alkupalat. Sanna tilasi pääruuaksi listalta parsarisoton ja Lissu maalaiskanan rintaa.

Mustaan esiliinaan pukeutunut tarjoilijapoika toi ne pöytään. Hänellä oli hauska sykerö päälaella. Annokset oli aseteltu tyylikkäästi isoille tummanharmaille keramiikkalautasille.

– Hyvää ruokahalua, hän toivotti kohteliaasti.

– Tämähän on kuin kotona Pariisissa, Sanna myhäili tyytyväisenä. – Risotto oli juuri sopivan kosteaa ja parsa taivaallista. Mutta kerro nyt ihmeessä Lissu, mitä sinun ja Aimon välillä on tapahtunut. Luulin, että sinä olet pian rehtorin rouva?

Lissu veti henkeä. Hän tunsi suorastaan pahoinvointia ajatellessaan Aimon ja Noran lempeä.

– Se tyttö on noitunut hänet, hän sanoi ja puristi veistä kädessään.

Sanna katsoi parhaaksi olla kyselemättä enempää. Tämä oli selvästi vakavaa. Lissu oli sen näköinen, että purskahtaisi kohta itkuun.

 

Noran kirjoituskurssi jatkui.

– Mirri, aloita sinä. Kerro mitä novellissasi tapahtuu.

– Paikka on lääkärin vastaanottotila. Olen siellä kesätöissä. Asiakkaita on kolme, neljä odottamassa vuoroaan. Kaikki selaavat vanhoja naistenlehtiä. Tunnelma on kirjaimellisesti odottava. Äkkiä lääkärin vastaanottohuoneesta ryntää vanha mies ja huutaa: ”Murhaaja”. Kaikki säpsähtävät ja kiiruhtavat ulos.

Juoksen lääkärin huoneeseen. Hän makaa lattialla tajuttomana. Kaadan tohtorin päälle kylmää vettä. Tämä hieroo silmiään ja nousee.

”Vaihdan ammattia, nämä vainoharhaiset potilaat tekevät minusta lopun”, hän voihkii. ”Äskeinen potilas löi minua tuolla vasaralla päähän. Hän kuvitteli, että aion satuttaa, kun kokeilin refleksejä.”

– Sinulla on tässä draaman aineksia. Voit lisätä tarinaan lisää kuvauksia tunnelmasta ja miljööstä. Sitten Roosa. Sinä viet meidät markkinoille?

– Joo, olin viime kesänä Mama Maddalenan apuna, kun hän tulkitsi tarotkortteja. Novellissa on kuuma kesäpäivä ja markkinoilla paljon väkeä. Mama antaa vain hyviä ennustuksia. Minä teen lapsille kasvomaalauksia sillä aikaa, kun heidän vanhempansa ovat Maman luona.

– Hyvä, siinä on puitteet. Keksi tarinaan joku yllätys, niin siitä tulee kiinnostava. Sitten Kimmo. Sinun tapahtumapaikkasi taitaa olla minullekin tuttu?

– Ei sen jännittävämpää paikkaa olekaan, kuin koulun opettajahuone. Se on täynnä dramatiikkaa. Ollaan kahvitauolla ja ilmassa on kateutta ja mustasukkaisuutta. Leppoisa rehtori ei tiedä, että on aiheuttanut lähes tragedian rakastumalla äidinkielenopettajaan. Kuvaamataidon opettajakin on ihastunut tyttöseen, mutta hän on jäänyt kakkoseksi. Tilanne mutkistuu, kun käsityönopettaja pettyy nähdessään kihlasormuksen. Hän on kuvitellut olevansa pian rehtorinrouva.

Nora oli punastunut. Kimmon sanat olivat tosielämästä. Hän oli kärsinyt koulussa vallitsevasta myrkyllisestä ilmapiiristä.

– Aiotko kehitellä tästä murhatarinan? hän kysyi. Kimmo iski silmää.

– Odota, kun saat lukea koko tarinan. Tulet yllättymään.

 

Nora antoi kurssilaisille aamupäivän aikana harjoitustehtäviä. He saivat listata paikkoja, joissa olivat asuneet.

– Näiden kautta pääsette hyvin alkuun. Kuvailkaa joku teille tuttu paikka ja sijoittakaa tarinan henkilöt sinne, Nora sanoi. – Toinen hyvä harjoitus on muistella lapsuutta ja kirjoittaa ruokamuistoja. Pidetään tauko ja sen jälkeen vuorossa on lupaamani yllätys.

 

Kurssilaiset odottivat jännittyneinä, mitä tapahtuisi. He istuivat kahvihuoneessa ja vilkuilivat kelloa.

– Nora laittaa meidät varmaan esittämään dialogia? Kimmo tuumi. – Minä voisin esittää Mirri sinun aviomiestäsi.

– Siinä tarinassa meille tulisi nopeasti ero, Mirri sanoi ja irvisti.

– Päivää, täällä onkin paljon tuttuja, Mama Maddalena tervehti. – Nora pyysi minut vierailijaksi. En aio ennustaa teille, vaan kerron vähän fantasian kirjoittamisesta. Olen kuullut urani aikana niin paljon tarinoita, että voisin kirjoittaa pinon satukirjoja. Olette varmasti lukeneet satuja. Kertokaa, mitä elementtejä niissä on.

– Alkaa sanoilla Olipa kerran ja aina on onnellinen loppu, Roosa viittasi ensimmäisenä.

Mama nauroi. – Hyvin tiedät kummityttöni. Olemmehan lukeneet yhdessä monta satua. Jatkakaa te muut.

– Opetus, paha saa palkkansa.

– Yllättäviä käänteitä.

– Taikoja.

– Peikkoja ja haltijoita.

– Muodonmuutoksia ja supervoimia.

– Kyllä vain. Antakaa mielikuvituksen liitää. Saatte 15 minuuttia aikaa kehitellä omannäköisenne tarina. Vapaaehtoiset saavat lukea ääneen.

 

Mirri viittasi ensimmäisenä. Hänen silmänsä loistivat ilkikurisesti. Nora arvasi, että tyttö oli ladannut satuunsa tunnetta.

– Ole hyvä.

Mirri nousi seisomaan ja luki kuuluvalla äänellä.

Olipa kerran kaunis nuori neito, joka halusi tanssia. Hän ei kävellyt koskaan, vaan liiteli ja pyörähteli askareita toimittaessaan. Hänelle kasvoi siivet selkään ja tanssiminen oli entistä helpompaa. Hän hurmasi katsojat esiintyessään festivaaleilla.

Kauko-niminen poika katseli häntä himoiten. Neitomme ei pojasta välittänyt. Tämä oli näppynaamainen ja hänen kätensä olivat karvaiset. Hengitys haisi viskille.

Kauko päätti toimia. Hän pyydysti neidon verkkoon ja katkaisi tämän siivet.

– Tulethan minulle vaimoksi? hän kysyi ja päästi neidon vapaaksi.

Tämä iski poikaa kattilalla päähän ja juoksi pakoon. Poika kuoli ja tyttö oli siitä iloinen. Hänen selkäänsä kasvoi upouudet säkenöivät siivet ja tanssi jatkui.

Kurssilaiset nauroivat ja Mama taputti käsiään.

– Miten minusta tuntuu, että tässä on sinun tarinasi?

– Odottakaapa, kun kuulette minun versioni. Kimmo sanoi ja aloitti.

Kauko katseli ihastuneena, kun perhostyttö liiteli kuin keijukainen tanssilattialla. Hän oli kauniimpi kuin kuunsäde, herkempi kuin päivännousu. Hänet tahdon omakseni, Kauko ajatteli.

Hän taikoi tytön ympärille tähtien loisteesta näkymättömän verkon. Neito keinui siinä kuin silkkisessä riippumatossa.

– Kauko, prinssini, toit minut linnaasi. Tahdon olla ikuisesti sinun, neito kuiskasi ja moiskautti suukon prinssinsä poskelle.

He elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Sen pituinen se.

– Kimmo, se oli kaunis tarina. Taisit keksiä sen lennossa.

– Niinhän se tehtävänanto meni, Kimmo nauroi ja katsoi Mirriä. Tämä nosti kätensä ja nauroi.

– Panit paremmaksi, pisteet sinulle, hän sanoi.

– Kiitos Mama ja kiitos kurssilaiset. Kello on paljon. Saatte lähettää sähköpostissa novellinne minulle. Nauttikaa kirjoittamisesta, Nora sanoi päivän päätteeksi.

Häntä nauratti. Miten ihania nuoret olivatkaan. Täynnä elämäniloa ja kuitenkin niin epävarmoja. Hän tiesi, että kirjoittaminen selkeytti ajatuksia.

 

Nora muisteli omaa nuoruuttaan. Hänellä oli ollut poikaystävä, joka oli ollut välillä hellä ja rakastava. Sitten tuli masennuskausia, jolloin mikään ei ollut hyvin. Nora oli yrittänyt kaikkensa, mutta poika oli ollut epätoivon vallassa. Nora ei ymmärtänyt, mistä masennus johtui, sillä elämä oli ulkonaisesti hyvin. Molemmat olivat opiskelleet yhdessä ja arvosanat olivat hyviä.

Poika oli kiivastunut bileissä, kun Nora oli tanssinut toisen opiskelukaverinsa kanssa. Mykkäkoulu oli jatkunut viikkoja. Nora ei jaksanut katsella vihoittelua, vaan laittoi välit poikki. Seuraavalla viikolla poika oli tullut pullapussin kanssa katuvaisena Noran luo.

Hyvät ja huonot hetket jatkuivat, kunnes suhde kariutui lopullisesti. Poika löysi uuden ihastuksen. Nora oli saanut sijaisen paikan lukiossa. Kun pesti oli ohi, hän oli jäänyt työttömäksi, eikä ollut enää kiinnostava.

Nora oli ollut helpottunut päästessään muuttamaan pois Helsingistä. Äidinkielen opettajan paikka, vaikka olikin vain sijaisuus, oli parasta mitä hänelle oli tapahtunut. Elämänlaatu oli parantunut entisestään, kun hän oli muuttanut Aimon luo. Tämä oli tasainen ja luotettava. Ehkä vähän liiankin, sillä päivät eivät tuoneet yllätyksiä, ellei Nora niitä keksinyt.

Hän oli katsellut äkkilähtötarjouksia Rantapallo.fi -sivustolta. Viikonloppumatkat Pariisiin olivat yllättävän edullisia. Hän päätti soittaa Sannalle ja kysyä, missä kannattaisi asua. Kirjoituskurssi olisi pian ohi ja hän olisi vapaa lomailemaan. Niin Aimokin, sillä rehtorin loma jatkuisi vielä muutaman viikon.

Nora huomasi hyräilevänsä Edith Piafin laulua Non, je ne regrette rien.

Se oli totta, menneet olivat menneitä ja hänellä oli uusi elämä.

 

Frodo ja Sam kiipesivät kauhistuttavan jyrkällä Tuomiovuorella. Klonkku hiiviskeli lähellä. Mordorin Silmä oli havainnut heidät. Sormus poltti Frodon paidan alla.

– Tämä on liian jännittävä. Minulla on vatsanahka koko ajan piukeana, vaikka tiedän kirjan luettuani, miten tässä käy, Roosa henkäisi.

Hän istui Juha-Matin kainalossa tämän huoneessa. He olivat istuneet tuntikausia elokuvan lumoissa. Elli oli tuonut pojan huoneeseen vadillisen voileipiä ja kannullisen kaakaota.

– Katsotaan huomenna loppuun, Juha-Matti ehdotti. Voin kertoa sinulle kummitustarinan näin illan kevennykseksi.

– Hassu, kerro pois.

Juha-Matti oikaisi selkänsä ja aloitti.

– Meillä kulkee suvussa 1600-luvulta perimätietona tarina Holappa-Heikistä, joka kätki isonvihan aikaan riikintaalereita Höykkijärven rantaan. Tarinan mukaan virvatulet loistavat juhannuksena ja johdattavat kuparirahojen luo.

Jukka-setä ja isä lähtivät etsimään aarretta. Toden totta, virvatulet loistivat suolammen rannalla. Ne kohosivat ja vaihtoivat paikkaa tuulenvireen mukana. Miehet olivat ymmällään, mistä pitäisi kaivaa. Tuuli nousi ja lammesta kuului haikeaa valitusta. Etsijät säntäsivät niiltä sijoiltaan pakoon. Aarretta ei ole vieläkään löydetty.

Kävin pikkupoikana lammella ihmettelemässä, mutta sen samea musta vesi pelotti. Isot pojat olivat kertoneet, että siellä asuu Näkki, joka nappaa pikkupoikia nilkasta ja vetää syvyyteen.

– Huh, nyt on tullut jännitystä tämän päivän osalle liikaakin. Nähdään huomenna, Roosa sanoi ja vilkutti lähtiessään. Hän hyräili pyöräillessään hiljaisen kaupungin halki.

 

– Mikä noin laulattaa? äiti kysyi, kun Roosa tuli kotiin.

– Katseltiin Juha-Matin kanssa monta tuntia elokuvia. Hän on maailman paras ystävä, Roosa hehkutti.

Äitiä hymyilytti. Hän oli tyytyväinen, että tytär oli täynnä elämää. Ei kannattanut varoitella tulevista murheista. Jokaisen täytyy tehdä omat virheensä, hän tiesi.

– Sinulla on vielä muutama viikko lomaa. Nauti ja lataa akkuja talveksi, hän sanoi. – Suomessa on aurinkopäiviä turhan vähän. Minä olen istunut tänään puutarhassa aurinkovarjon alla. Olen malttanut laiskotella, lukea rakkausromaania ja tarjota Tanelle kaupan valmisruokaa.

– Hyvä äiti, sinä olet ajan hermolla, Roosa sanoi ja kiipesi yläkertaan. Hän kaivoi päiväkirjan patjan alta.

On ollut huikea päivä. Minua vähän ujostutti, kun tapasimme tänään J-M:n loman jälkeen. Hän antoi suukon poskelle ja kysyi, onko ollut ikävä. Minä vastasin, että vähän. En kehdannut sanoa, että paljon. Mummi tuli halaamaan ja Santeri-pappa kysyi, kuka olen. Mummi torui ja sanoi, Roosahan tässä, olette tavanneet. Pappa ei muistanut, mutta ei se mitään. En minä pappaa tullut tapaamaan vaan J-M:ää.

Istuttiin J-M:n huoneessa ja pidettiin kädestä. Pussattiinkin. En aio kertoa Mirrille mitään. Ei hänkään kerro. On salaperäisen oloinen, kun kyselen kesätöistä. Tohtori Tauno oli minun mielestäni turhan mairea. Vaistosin, että hänen ja Mirrin välillä oli jotain säpinää. Kimmokin katselee Mirriä himoiten. Nämä aikuisten jutut ovat hämmentäviä. Tapaan J-M:n taas huomenna. Elämä on jännittävää. Vatsanpohjassa nipistelee. Kuukautiset tulossa?

 

Vilma pyörähteli olohuoneessa tyytyväinen hymy huulilla. Koti oli hetken aikaa yksin hänen. Siivooja oli käynyt, imuroinut ja pessyt lattiat. Asunto tuoksui raikkaalle. Vilma oli vaihtanut kesäksi läpikuultavat luonnonvalkoiset verhot. Lattialla oli bambumatto ja seinillä sisustustauluja. Hän ihaili Ikeasta ostamaansa valokuvaa helakan punaisista unikoista. Ne oli kuvattu upeasti vastavalossa. Tauno oli lääkäripäivillä Tukholmassa ja tulisi vasta sunnuntaiaamuna. Pojat olivat yökylässä kavereiden luona.

Nyt pitäisi keksiä jotain repäisevää, hän haaveili. Harmi kun kaikki työkaverit ovat mökeillä. Hän ei maalaiselämää kaivannut. Tosin muutama viikko Taunon hankkimalla luksusmökillä oli mukava lomailla, sillä pojat nauttivat uimisesta.

Lapsuudessa hän oli saanut kitkeä kasvimaata enemmän kuin tarpeeksi. Kaupasta sai nykyään pestyjä perunoita ja siististi pilkottuja kasviksia. Elämästä oli tullut mukavan helppoa. Pojille maistui pizza, hampurilaiset ja tortillat. Onneksi spagettikausi oli ohi. Hän muisti, miten oli kokannut joka viikonloppu rasvaista jauhelihaa, jota pojat kauhoivat suuhunsa ketsupin kera. Tauno oli yleensä niin kiireinen, ettei ehtinyt keskittyä ruokailuun. Ravintolaillat olivat toista. Silloin hän luki tarkkaan ruokalistan ja tilasi puoliraakoja pihvejä ja kyseli viinisuosituksia. Vilmaa puistatti. Hän valitsi useimmiten listalta kevyitä kalafileitä ja vihreää salaattia.

Puutarhajuhlissa hän oli jutellut Mairen kanssa resepteistä. Roosa oli kasvissyöjä. Maire kertoi ihastuneensa keittokirjaan, jolla oli hauska nimi Härkäpapua sarvista. Painos oli loppu, mutta hän lupasi lainata kirjan. Osasi kuulemma tyttären lempiruokaohjeet ulkoa. Vilma päätti soittaa Mairelle.

– Hei, täällä on Vilma. Jos olet kotona, voisin käydä hakemassa sen keittokirjan, mistä puhuttiin.

– Tule vaan. Minulla on pullataikina kohoamassa. Jos maltat istua hetken, saat lämpimäisiä.

– Ihanaa, minä en muista koska olen itse leiponut viimeksi. Haen tuoreet leivonnaiset K-Marketista.

 

Vilma otti autotallista tuliterän sähköavusteisen polkupyörän. Hän oli saanut sen Taunolta syntymäpäivälahjaksi. Tuuli tuntui hyvältä kasvoilla, kun hän kääntyi Mairen pihalle.

– Onpa hieno peli, Tane tuli ihastelemaan. – Kelpaisi meidän mammallekin.

– Haluatko koeajaa?

– Ilman muuta. Taitaa olla kalliskin?

– Sain mieheltäni lahjaksi. En kysynyt hintaa, Vilma sanoi.

Hän katseli, kun Tane kiersi sujuvasti pihan. Miehellä oli yllään polvipituiset trikooshortsit ja hihaton t-paita. Hän näytti hyväkuntoiselta. Ruohonleikkuri oli ollut juuri käytössä. Nurmikko tuoksui kesälle. Taunoja molemmat, mutta kovasti erilaisia, Vilma mietti. Hän ei osannut kuvitella, että hänen miehensä olisi ollut yhtä rento ja huoleton. Tai että joku olisi kutsunut häntä Taneksi.

– Tule sisään. Lupasin näyttää tytöille, miten pullapitko letitetään. Haluatko yrittää? Maire huikkasi ovelta.

– Tulen kuunteluoppilaaksi, Vilma pelästyi. Hän ei halunnut näyttää, miten kömpelö oli keittiöhommissa.

– Roosan olet tavannutkin puutarhajuhlissa, Maire sanoi, kun tytöt kopistelivat alas keittiöön.

– Päivää Vilma, mekin olemme tavanneet, Mirri sanoi.

Hänen poskensa hehkuivat keittiön kuumuudessa. – Olin kesäapulaisena lääkärikeskuksessa.

– Hyvänen aika, niin taisit olla. Muistaakseni sinulla oli valkoinen takki ja hiukset kiinni.

– Joo, piti olla virallisen näköinen. Nyt kun on vielä kesä, tykkään kulkea shortseissa ja topeissa, Mirri sanoi.

Vilma katsoi hänen lahkeista revittyjä polvihousujaan ja tiukkaa trikoopaitaa. Napakoru kimmelsi ja kiharat hiukset ulottuivat harteille. Tyttö oli hänen mielestään turhankin vetävän näköinen. Hän tiesi, että Tauno katseli mielellään nuoria naisia. No, tyttöhän on vasta lapsi, hän rauhoitteli itseään.

– Oppitunti alkaa. Tytöt oletteko pesseet kädet? Ottakaa esiliinat eteenne. Minä näytän ja te saatte jatkaa.

Maire pyöritti taikinasta neljä tasakokoista pötköä. Hän kiepautti ensin niistä kaksi yhteen ja sen jälkeen toiset kaksi. Kuin taikaiskusta hän sovitti palmikot yhteen.

– Se on helppoa. Tehkää samalla tavalla, niin saamme pellillisen upeita pitkoja. Kohotetaan niitä hetki. Sitten saatte voidella ne kananmunalla ja ripotella raesokeria pintaan, hän selosti.

Tytöt pyörittivät päätään pähkäillessään, miten päin kierteet sovitettiin yhteen. Maire sai näyttää parikin kertaa, ennen kuin pullapitkot olivat siistissä rivissä odottamassa uuniin pääsyä.

– Tule Vilma minun kanssani istumaan puutarhaan. Tytöt saavat huolehtia paistamisesta.

 

– Mirri, tohtorin rouva näytti aika hienolta. Tunnetko sinä hänet? Roosa kysyi, kun tytöt jäivät kahdestaan keittiöön.

– En todellakaan. Hän kävi pikkupoikien kanssa kerran tapaamassa miestään. Luulin, ettei hän edes huomannut minua.

– Olet ollut kamalan salaperäinen. Millainen tohtori oli? Kiusasiko hän sinua?

Mirri puri huultaan. Teki mieli kertoa Roosalle. Uskaltaisikohan?

– No jos välttämättä haluat kuulla. Meillä oli pieni romanssi. Tohtori oli uskomattoman ihana. Piti minua hyvänä, tarjosi kuohuviiniä ja mansikoita.

– Ei ole todellista. Olitteko te oikeasti sillain?

– Joo, ja se tuntui ihmeelliseltä.

– Mirri, en olisi ikinä uskonut. Me on Juha-Matin kanssa vain pussailtu. Etkö pelännyt, että tulet raskaaksi?

– Pelkäsin tietysti, vaikka Tauno käytti kortsua. Kun kuukautiset alkoivat, olisin voinut tanssia helpotuksesta.

– Tapaatteko vielä?

– Ei, se oli pelkkä kesäromanssi. Ei siitä mitään olisi tullut. En halua, että kukaan juoruaa. Lupaathan, ettet kerro kenellekään.

– En tietenkään, Roosa sanoi.

Hän ei tiennyt mitä ajatella. Aikuisten maailma tuntui yhtäkkiä pelottavalta.