joitakin aikoja sitten onneton
huusin keuhkoni pihalle
eikä kukaan ottanut koppia
putosivat kuralätäkköön
saivat kuumetaudin
mutta siitä en tiennyt mitään
olin perhosenkevyinen
leijuin ulos ikkunasta
pakahduin painottomuudesta
kunnes
sydän alkoi tuntua raskaalta ja vetää kohti maata
revin sen esiin meilasin kierrätysnettiin
juuri kun luulin että
kaikki on hyvin
pää alkoi moitiskella sydämettömyyttäni
enkä voinut muuta kuin kiertää sen irti
jatkaa päättömästi
en ollut enää mitään
se oli hyvä
©Riitta Komppa
Kiitos runostasi Riitta Komppa!
Viimeinen lause runossa…”en ollut enää mitään, se oli hyvä”.
Mietin tuota lausetta aika totisena, vaikka huumoriako se onkin…ainakin avainsanasi se on. Joskus kun naurahtaa jollekin…voikin sen jälkeen tuntea jotain ihan muuta…
Tunnen runosi viimeisen lauseen viestiin usein kovaa kaipuuta. Etten olisi enää mitään, en tuntisi mitään, eikä ajatukset olisi niin raskaita. Pää ja sydän…niiden toimiminen omine aikoinensa…ajattelu ilman tunteita, tunteminen ilman selkeää ajatusta. Molemmin kummin, ei ole oikein hyvä. Mutta niin se vain pää raksuttaa ja sydän pompottaa, milloin minkäkin takia 🙂
Kiitos kommentistasi, Anniina!
Sait minut ajattelemaan, pohdintasi tuntuu tutulta. Runon synnystä sen verran, että löysin aikoinaan muistiinpanoistani nuo kolme ensimmäistä riviä. Aloin enempää miettimättä kirjoittaa jatkoa, teksti syntyi kuin itsestään. Päänsäryt ovat vaihtelevasti kuuluneet elämääni, ehkä runon loppu heijastaa sitäkin.