OONA: Meitä sinkkuja milloin moititaan, milloin kadehditaan. Me ollaan muka itsekkäitä bailaajia tai sitten uraohjuksia, jotka ei halua synnyttää uutta veronmaksajaa. Luullaan, että me liidellään jännittävästä seikkailusta toiseen. Ei sen puoleen, mulle niitä seikkailuja sattuu, mutta enimmäkseen ne ei johda sen prinssin löytymiseen. Miettikääs nyt tätäkin! Meikäläisen onnen oli vähällä kampittaa ihan vain hutiloiva huoltomies.
No, oltiin yhden Kimmon kanssa silmäilty baarissa ja eri puolilla jo puhuttukin niitä näitä. Sitten yhden tilanteen jatkoilla alkoi molempien kiinnostus herätä. Aikanaan se tyyppi pyysi tulemaan luokseen, lainaamaan Jari Sarasvuon kirjaa, josta oli puhuttu. Meikä päätti mennä, vaikuttihan mies ihan luotettavalta. Kun tullaan kerrostalon rappukäytävään vilkaisen nimitaulua. Siinä ei lue Pääkköstä ollenkaan! Vähän ihmettelen, mutta me  painutaan vain peräkanaa hänen ovelleen. Siinä lukee Laakkonen! Silti tyyppi työntää avaimensa lukkoon ja se sopii. Ovi aukenee.
– Asut sä jonkun Laakkosen kanssa? kysyn ihmeissäni.
– En tietenkään. Miksi kysyt? se yrittää hämätä.
– No, kun ovessa lukee Laakkonen.
Se pyörähtää katsomaan ja näyttelee tosi aidosti hölmistynyttä.
– Täähän on kummaa, se yrittää vielä. – Ei tässä talossa edes asu ketään Laakkosta.
Mutta minä olen nähnyt jo tarpeeksi. Eteisessä roikkuu naisten mekko ja lattialla komeilevat punaiset korkokengät. Käännyn kannoillani ja juoksen alas.
– Ja minä kun uskoin sinun juttujasi, minulta pääsee vielä matkalla. Itkuhan siitä kotona tuli.
Välttelin aikani paikkoja, joissa voisin törmätä siihen, mutta sitten puuttui kohtalo peliin. Menin kauppaan etsimään uusia tapetteja makuuhuoneeseen. Siellä kierteli samalla asialla Kimmo ja sillä oli mukanaan sellainen pitkä miehenhujoppi. Nähtyään minut se tervehtii ja puhuu jotain hujopille. Tulevat sitten luokseni ja Kimmo sanoo:
– Ei olekaan nähty. Olen toivonut tapaavani sinut. Tässä on muuten Jere Puheloinen, meidän sivutoiminen huoltomies, joka auttaa minua remontissa. Tälle Jerelle kyllä aina sattuu ja tapahtuu. Katselen kaksikkoa viileästi. Mikähän tarina tällä kertaa?
– Sinä olet kuulemma käynyt Turkintie 6 A ssa, tietää hujoppi. – Juuri sinä aamuna rappuun oli muuttanut yksi Laakkosen tyttö ja olin saanut ilmoituksen nimen muuttamisesta oveen. Minulta menee välillä nuo numerot sekaisin, kuten ykkönen ja yhdeksän. Lukihäiriö nimittäin. Niin minä siirsin vahingossa sen Laakkosen nimen tämän Kimmon oveen. Siitä taisi tulla vähän sotkuja, ennen kuin juttu selvisi. Hyvä puoli taas oli, että me Kimmon kanssa tutustuttiin siihen Laakkosen Siruun. Siinä vasta reilu tyttö, huumorintajuinen.
– Niin tietysti, minä huokasin, toisin kuin eräät tosikot.
– Siru ja tämä Puheloinen käyvät nyt yhdessä pelaamassa sulkapalloa pari kertaa viikossa, kiirehti Kimmo kertomaan.
– Onpa hauskaa, sanoin minä, nyt hyvin vilpittömän iloisesti.
Niin se minun ja Kimmon juttu alkoi taas luistaa. Tutustuin aikanaan myös Kimmon siskoon, jonka tavaramerkki suorastaan on punaiset kengät. Mutta Siru ja Jere eivät  enää pelaa sulkapalloa. Ne on naimisissa ja hoitavat yhdessä iltaisin suloista pikkupoikaansa. Me vain Kimmon kanssa tapailemme ja käymme työmatkoilla kumpikin tahoillamme. Enkä sitä Sarasvuon kirjaa ole vieläkään nähnyt. Onkohan sitä Kimmolla ollenkaan?
MARJA: Osaisko joku vastata tähän? Kuka on yhtä aikaa ohjelmatoimisto, sohva, lääkäri, siivooja, jääkaappi, hella, nenäliina ja vessa? Vain muutaman mainitakseni. Vastauksen tietävät kaikki ne, jotka joskus hätäpäissään sanovat: Minä olen vain kotiäiti. Tosiaan vain! Jos samaa hommaa voisikin joskus tehdä vaikka kymmenen minuuttia ilman keskeytyksiä.
Kun tavattiin Jounin kanssa kibbutsilla vesi kimalsi sinisenä  ja vastapoimitut hedelmät tuoksuivat. Maailmaa tuntui jatkuvan kaikkiin ilmansuuntiin. En olisi kuuna kullanvalkeana osannut kuvitella tätä tilannetta, jossa seinät välillä kaatuvat päälle.
Suomalaiset on  äänestäneet sanan äiti yhdeksi kauneimmista. Entä kun sitä sanaa kuulee yötä päivää lasten suusta, joka puolelta, eikä ole vessarauhaakaan! Pinna palaa minulta joskus, kun kuulen Jounin sanovan: Mene ja pyydä äitiä. Minä en ehdi.  Minulla on juuri nyt tärkeitä työasioita.
Olen alkanut tajuta, että on yksi tehtävä, josta ei koskaan tule eläkettä eikä päästötodistusta, ei edes työtodistusta. Äiti on aina vain  äiti.
Toisaalta en varmaan milloinkaan unohda niitä auvoisia hetkiä, pieniä keitaita, jolloin esikoinen on esikoulussa, nuorin päiväunilla, keskimmäinen leikkii hetken rauhassa naapurin pojan kanssa ja höyryävät kahvit on juuri kaadettu kuppeihin ja pääsemme naapurin Lotan kanssa jutun alkuun. Aurinko tulee juuri esiin pilven takaa, kevättä on ilmassa ja kuin enkeli kulkisi huoneen poikki.
Tai illalla, kun peittelen pientä yöunille se tarttuu toiseen rintaani, katsoo tarkasti ja toteaa vakaasti: Äiti, onko tää sinun tissi jo jotenkin vanha? Siitä riittää minulle ja Jounille hupia pitkäksi aikaa. Vielä sängyssä pyrskähdän nauramaan ja Jouni tietää heti, mistä on kysymys.
Niin se elämän aurinko kypsyttää appelsiinit ja ihmiset ja hyvä niin!
Mutta hemmotteluhoitoja en tänään jätä väliin! Mainokset on oikeassa: Olen sen arvoinen!
HENNA: Kuka minä olen? En osaa vastata, vaikka samaa kysyin jo pienenä tyttönä, oikuttelevana murrosikäisenä, parhaassa iässä ja ikääntymisen alkaessa. Kuka minä olen? Siihen ei vastaa peilikuva, ei vaaka, ei miehen rakkaus, pomon arvioiva katse, ei edes saavutuksien huippuhetkikään. Minusta kun on niin moneksi, eikä vastausta taida edes olla. Kysyn silti.
Jostain luin: Ihminen on henki, sielu ja ruumis, mutta eniten saa huomiota näkyvin osa. Mikä noista sitten kenellekin on näkyvin! Jos rehellisiä ollaan, niin monen naisen kohdalla tämä aika on päättänyt, että näkyvin osa on ruumis.
Naista voi katsoa vaikka minkälaisella katseella, riisuvallakin, niin että jonain aamuna en löydä luottovaatetta mistään ja viiden kilon läski muuttuu viholliseksi, jota ei pysty millään kukistamaan.
Meikki kertakäyttää naisen ihoa. Oma peilikuva kaverina on liian yksinäinen matka. Oma minä kun ei riitä elämän harrastukseksi. Haluanko kammeta löysää lihakseksi fitnesskilpailuihin? En varmasti  halua.
Yhä tahdon kysyä, kuka olen? On alkanut näyttää, että eri-ikäisenä siihen tulee aina uusia vastauksia. Antaa siis vuosien tulla. Se on ainoa keino päästä elämässä eteenpäin, vaikka näkymättömyyden viittaa jo tarjottaisiinkin.
Kun sitä kyselen minulla on paljon kumppaneita: tämä päivä, toinen nainen, mies, lapsi, työ, luonto, mennet kokemukset, koko maailman runsauden sarvi, josta voin ammentaa.
Lapsi sanoi kerran: Äiti, minä olen omatuinen ihminen, ei ole toista minua. Siinä hän oli oikeassa.
Malja meille, jokaiselle omatuiselle naiselle! Elämän malja.
Toisaalta en varmaan milloinkaan … Tämä kappale räjäytti tajuntani. Elin kaikki ne hetket uudelleen, kun pienten lasten (joskus väsyneenäkin) äitinä istuin keittiön pöydän ääressä ja luin Kodin Kuvalehteä, pienin nukkui päiväunta ja kaksi vanhimpaa olivat lähikoulussa, vauva potki mahassa… Minä join kahvia ja söin juustovoileipää ja katselin auringon leikkiä keväthangella. Zen. Näistä pienistä hetkistä, kun sain olla aivan rauhassa vähän aikaa, riitti pitkäksi aikaa.
Raija, mukavaa, että tuo kuvaus kosketti. Loppujen lopuksi varsinaiset äitivuodet menivät niin pian. Lastenlapsivuodet olivat sitten uusi elämänvaihe. On rikasta, että oma sama elämä alkaa aivan kuin monta kertaa uudestaan.