Tarinavirta

Taina tutkaili pientä asuntoaan ikään kuin näkisi sen ensimmäistä kertaa. Joka paikka oli täynnä epämääräistä roinaa, yksi ruokapöydän tuoleista oli kaatunut vaatteiden painosta, kaikkialla lojui kirjoja, astioita, kirpputoreilta ostettuja peltipurkkeja, tyhjiä muovikasseja. Hän ei pystynyt tarkentamaan sitä päivää tai vuotta, kun oli menettänyt elämähallinnan. Yhtenä syynä oli kiire, jatkuva säntäily, työhön, joogaan, kuntosalille. Ei siinä paljoa ehdi siivoukseen satsata. Hän tiesi kyllä, että siivottomuus on epäsosiaalisuuden merkki, mutta ei myöntänyt sitä itselleen. Hän istuutui punaiseen nojatuoliin vaatekasan päälle ja sulki silmänsä. Nyt voisi vaikka kuolla tähän… Tai voisi ostaa menolipun jonnekin, Nizzaan vaikka. Tai ei sittenkään sinne. Entä Toscana? Ei sinne, sinne nyt viimeksi.

Taina keräsi kirjoja lattioilta ja alkoi asetella niitä kirjahyllyyn, yksitellen ja epämääräisessä järjestyksessä. Sitten hän muisti valkoviinipullon, jonka oli saanut jotakin tavaraa vastaan. Hän avasi pullon kuivaa chileläistä ja joi ensimmäisen lasillisen ahnaasti ja taukoa pitämättä. Sitten hän istuutui sohvalle ja sulki silmänsä. Ei tässä nyt näin pitänyt käydä, elämässä. Toinen viinilasillinen toisi kyyneleet ja hän tiesi, että jos nyt ratkeaisi, itkusta ei tulisi loppua. Ja huomenna on aamuvuoro.

Tainan asunto on vuokrattu kaupungilta. Sinne paistaa aurinko myöhään iltapäivällä, siis jos on aurinkoista. Aika monella on koira. Yhdellä pienikokoisella miehellä niitä on kaksi. Sellaisia melko matalia, roikkokorvaisia. Asuntoon kuuluu terassipiha, jonne Taina osti keväällä pienen puutarharyhmän, pöytä on pieni ja pyöreä, lasikantinen. Tuolit ovat limenvihreätä muovipunosta. Pieni siisti piha, joka ei vie paljon energiaa. Vähän niin kuin Italiassa. Laakerinlehtipensas olisi upea juttu erottamaan naapurin pienen pihan omasta, mutta se ei taitaisi Suomen ilmastossa viihtyä.

Iltaisin Taina kuuntelee italialaisia ooppera-aarioita ja joskus laulaa hoilottaa mukana. Naapurin silmälasipäinen mies oli kerran kysynyt, onko Taina italialainen, kun on noin tummakin, ja kaunis. Niin hän oli sanonut ja pyytänyt iltakahville, mutta Taina ei ollut mennyt. Miehessä ei ollut mitään vikaa, mutta Taina halusi olla omissa oloissaan sen vähäisen vapaa-ajan, kun ylipäänsä kotona oleskeli. Vaikka illat hän kukkui liiankin myöhään. Lauantairutiineihin kuului vaaleaa leipää, camembertjuustoa ja ilmakuivattua kinkkua, lasi pari punkkua ja viikolla nauhoitettu dekkari, yleensä ruotsalainen. Villasukat jalassa ja isoäidinneliöistä kasattu peitto hartioilla punaisen sohvan nurkassa hän miettii, miten elämä sittenkin on siedettävää. Tai siis ei ole. Neljäkymmentäyksivuotiaan pitäisi notkua viikonloppuisin baareissa. Kohta sinne ei enää kehtaisi mennä.

Jokin aika sitten hän oli ollut viihteellä parin kuntosalikaverin kanssa. Yhteinen nimittäjä oli vain ja ainoastaan ikä. Taina oli ihmetellyt näitä amatsoneja, treenatut kropat ja botoxia huulissa. Itsekeskeisiä paskiaisia, jotka eivät kertaakaan olleet kysyneet Tainan elämästä yhtään mitään. Kysymysten varalta Taina oli sepittänyt mielenkiintoisen ja uskottavan tarinan Italian vuosistaan. Mutta yhtään kysymystä ei koskaan tullut. Taina tunsi itsensä turhakkeeksi, joka pyydettiin mukaan säälistä. Tai yleisöksi kuuntelemaan jatkuvaa brassailua omaisuudesta ja uusista hankinnoista. Toinen nainen oli viettänyt perheensä kanssa kokonaisen vuoden purjeveneessä maailman merillä. Ja siitä riitti tarinaa.

Naisilla oli perheet ja kun he olivat lähteneet melko aikaisin ja vähin äänin lastensa ja miestensä luo, Taina oli päättänyt vielä jäädä. Oli kiehtovaa katsella baarimikkojen sujuvaa työskentelyä. Se oli kuin pitkään ja hartaasti harjoiteltu tanssi, jonka sujuvuus ällistytti kerta toisensa jälkeen.

Baarista hän lähti kotiin yksin, kuten aina. Mutta se ei haitannut. Pari yhden yön juttua oli ollut, mutta kun aamu tuli, hän oli aina katunut, että raahasi jonkun kotiinsa ja oli kehottanut miehiä lähtemään. Melko epäkohteliasta, mutta nainen saa kyllä itse päättää asioistaan, tulemisistaan ja menemisistään. Ja ketä panee ja milloin.

Melko hämärää ollakseen kesäyö, Taina mietti kävellessään aamuyöstä baarista kotiin. Viinin huurut vielä päässä hän oikaisi ripeästi puiston halki, mutta pysähtyi äkisti. Jossakin itki lapsi. Taina kuulosteli äänen suuntaa. Voisikohan se tulla läheisen kerrostalon parvekkeelta? Välillä itku loppui ja kun se taas alkoi, Taina tajusi, että ääni kuului noin kymmenen metrin päässä olevasta pensaasta. Taina heitti tupakan maahan ja polkaisi sen sammuksiin. Samassa itku loppui, lapsi oli varmasti huomannut hänen lähestyvän.

Taina kyykistyi pensaan eteen ja yritti houkutella lasta esiin sanomalla hei, mutta ei saanut vastausta. Hän siirsi oksia ja huomasi pienen tytön, joka oli polvillaan ruohikossa, vaaleat hiukset takussa, silmät itkusta punaiset, ikä ehkä neljä, korkeintaan viisi. Hän nosti tytön syliinsä ja yritti rauhoitella. Miten hyvälle tuntuikaan pitää sylissä pikkuista. Ja lohduttaa. Hän jutteli tytölle niitä näitä, mutta tyttö ei vastannut, katseli vain suurilla silmillään Tainaa, kunnes sulki silmänsä ja nukahti.

Pieni tyttö keskellä aamuyötä yksin ulkona, yöpaidassa, Taina mietti. Poliisi! Ei poliisia, Taina päätti. Löytäjä saa pitää. Edes hetken. Taina kantoi tytön asuntoonsa. Tosin alakäytävällä piti odotella vähän aikaa, että aamulehden jakaja oli poistunut ulko-ovesta. Kotona Taina asetti tytön makuuhuoneen sängylle ja peitteli kahdella peitolla. Tytön kädet ja paljaat jalat olivat huolestuttavan kylmät. Ties kuinka kauan oli ressukka kyyhöttänyt kosteassa pensaikossa. Hän riisuutui ja keitti vahvaa kahvia ja mietti. Hän katseli pikkuista tyttöä ja tajusi kyllä, että jokin raja on ylitetty. Lapsenkaappaus? Vapaudenriisto? Mutta siitä ei kannattanut nyt välittää, väliä oli vain sillä, että pieni tyttö nukkuu turvallisesti hänen sängyssään kahden peiton alla. Soita poliisille! Tainan päässä takoi, mutta jokin esti häntä toimimasta. Mitään pahaa ei ollut tapahtunut, ei todellakaan, hän oli pelastanut tytön. Hypotermialta tai pahimmassa tapauksessa pedofiililtä. Tai tyttö olisi saattanut lähteä kauemmas ja hukkua läheiseen lampeen.

Ehkä tämä oli merkki Jumalalta, Taina pohti. Voi miten hän olikaan kaivannut lasta. Ja nyt hänen makuuhuoneessaan nukkui suloista lapsen unta pieni vaaleatukkainen tyttö, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Tyttö oli voinut tulla kauempaakin, pienetkin taaperot saattavat kävellä karatessaan kilometrien päähän kotoa pienessä ajassa.

Taina nukahti sohvalle ja näki unta. Hän oli Italiassa, omassa talossaan. Marco annosteli lautaselle pomonosoa ja nauroi. Taina maisteli lihapataa innoissaan ja suuteli Marcoa ja tunsi, miten parta kutitti suupieliä. Hetki oli ihana, mutta tunnelma muuttui äkisti painostavaksi. Marco oli ottanut esiin käsiaseen. Kohta pamahtaa, hän sanoi. Taina heräsi hiestä märkänä, eikä tajunnut, miksi nukkui olohuoneen sohvalla eikä sitä, mikä ihmeen pauke kuului rappukäytävästä. Ovi. Joku hakkasi oveen. Poliisi täällä, tarkistamme kaikki huoneistot! kuului oven takaa. Mikä hätänä? Taina kysyi ovella. Etsimme pientä tyttöä, joka oli lähtenyt ulos tuosta vastapäisestä talosta keskellä yötä, nuori poliisi sanoi. Vaaleat kiharat hiukset.

Ei ole näkynyt, Taina sanoi varovasti. Olin koko yön kavereiden kanssa baarissa ja aamu oli jo sarastamassa, kun kävelin kotiin. Jatkaisin nyt mielelläni uniani, Taina lisäsi. Mutta poliisi seisoi liikkumatta ja katseli makuuhuoneen ovelle eikä puhunut mitään. Taina käänsi katseensa ja huomasi pienen tytön, joka silmät suurina seurasi keskustelua. Tilanne oli absurdi. Taina oli ihmeissään. Samassa eteinen oli täynnä poliiseja. Toinen naispoliiseista otti tytön syliinsä ja käveli tiehensä. Mihin te viette hänet? Taina huusi. Ootteko edes oikeita poliiseja? Tyttö takaisin! Kuuletteko!

Poliisiautossa Taina mietti miten ja missä vaiheessa yötä hänen makuuhuoneeseensa oli joutunut pieni vieras tyttö. Hän yritti kelata edellistä iltaa, mutta ei muistanut mitään muuta kuin baariin menon kavereiden kanssa. Muutama lasi valkkaria, muutama tanssi. Hauskaa oli ollut, sen Taina muisti. Paljon oli naurettu. Lähinnä miehille. Filmi oli sitten katkennut eikä hänellä ollut mitään muistikuvaa kotiintulosta. Puhumattakaan, että olisi muistanut tuoneensa sinne pienen tytön. Näin hän kertoisi poliiseille. Tainan kädet vapisivat. Tapaus on sikäli vakava, poliisisetä oli sanonut poliisiautossa, että on paras keskustella. Lapsia kun laiminlyödään nykyään. Varmistamme siis, ettei kysymys ole heitteillejätöstä.

Jonkinlainen kuulusteluhuone. Poliisisetä istuu vastapäätä ja naputtaa sormillaan pöytää. Tainaa janottaa ja hän saa eteensä lasillisen vettä. Tarkistimme baarissa olosi, mies sanoi. Baarimikko muistaa hyvin sekä sinut että kaverisi. Olit jäänyt vielä baariin, kun kaverisi olivat lähteneet. Aha, Taina sanoi. Ei mitään muistikuvaa, mutta jos baarimikko kertoi asiat noin, niin sittenhän asia on sillä selvä. Kotiinpaluusta en tosiaankaan muista mitään, Taina lisäsi.

Nythän on niin, poliisi sanoi vakavana, että toinen kavereistasi on sairaalassa. What? Taina kysyi. Mitä …? Todennäköisesti tyrmäystippoja, poliisi sanoi. Vatsahuuhtelu tehty. Miten oma vointisi on? mies kysyi. Oksettaa, Taina sanoi. Ja katso, miten vapisen. Saattaa olla, että sinunkin juomaasi on hujautettu samaisia tyrmäystippoja, mies jatkoi ja selasi papereitaan. Muisti siinä menee, vaikka ihminen saattaa toimia järkevästikin.

Eli tämä oli nyt tässä, poliisi sanoi ja nousi ylös. Olet tavannut itkevän pikkutytön ja ottanut hänet kotiisi. Toimit järkevästi ja loogisesti, vaikka olit jotenkin sekaisin. Perhe kiittää sinua, annoin yhteystietosi, koska he pyysivät. Tytön uninalle oli tipahtanut sivuikkunasta ja hän oli lähtenyt sitä etsimään, ulko-ovi oli sitten mennyt lukkoon.

Tästä on nyt melkein kuukausi. Miten poliisi ei keksinyt jutun juonta? Taina ihmetteli. Eivät tarkistaneet mitään sen kummemmin. Että oliko kehossa tyrmäystippoja vai ei. Iltapäivälehdessä oli ollut kokosivun juttu yöllä kadonneesta lapsesta. Ja naisesta, joka oli lapsen löytänyt. Pelastanut pikkuisen. Urhea teko.

Taina avasi puisen perintökirstunsa. Pienessä minigrip-pussissa oli kaksi pientä tummaa hiuskiehkuraa. Taina otti ne kämmenelleen ja nuuhkaisi. Mutta kyyneltäkään ei tullut, ne olivat ehtyneet jo vuosia sitten. Jossakin vaiheessa etsinnät oli lopetettu. Fabrizio oli kadonnut jäljettömiin keskellä firenzeläistä toria. Poika oli hypellyt hedelmäkojujen seassa kyyhkysen perässä, juossut ja kontannut. Ja hävinnyt sitten kuin tuhka tuuleen. Taina oli sivusilmällä huomannut tummiin pukeutuneen naisen torin toisella laidalla kantavan pientä poikaa. Taina oli huutanut poikaa nimeltä ja juossut kuin hullu naisen perään ja kaatanut mennessään yhden vihanneskojuista ja kuullut jälkeensä huudetut vihaiset kommentit. Tumma auto oli startannut moottori pauhaten ja melkein ajanut Tainan yli. Mutta mitään ei ollut tehtävissä. Taina oli ollut niin sekaisin, ettei ollut kyennyt kuvailemaan autoa kuin että se oli musta. Siinä kaikki. Autoa oli joka tapauksessa ajanut mies, sen Taina oli muistanut päivien kuluttua. Poikaa etsittiin melkein kaksi vuotta. Kunnes etsinnät lopetettiin. Interpol, Kadonneen metsästäjät ja monet muut tahot oli valjastettu kahden vuoden ajan. Muutama vihje oli tullut ja kaikki ne tarkistettiin. Marco syytti Tainaa koko tämän tuskaisen ajan. Sitten Taina muutti Suomeen, meni töihin ja painoi Italian ajan syvälle sisimpäänsä.

Kännykkä soi. Taina kaiveli olkalaukkuaan, kunnes muisti, että puhelin oli takin taskussa eteisen vaatekomerossa. Laukku tipahti tuolilta alas ja Taina näki, miten pienen pieni pullo vieri pöydän alle. Hän otti pullon ja heitti sen ensin roskiin, mutta tulikin toisiin aatoksiin ja laittoi pullon lääkekaappiin, lukitsi kaapin ja tipautti avaimen kirjoituspöydän laatikossa olevaan pieneen rasiaan. Sitten hän avasi patiolle menevän oven ja sytytti tupakan.