Katson ikkunasta, kun rouva Laaksonen astelee eläinsairaalan parikkipaikalle, istuu oliivinvihreään katumaasturiinsa ja avaa somen. Tai niin minä ainakin arvelen hänen tekevän. Voin lyödä kuukausipalkkani vetoa että hän tekee niin. Hän postaa Facebookiin tai Instagramiin lemmikkinsä kuvia ja sydämiä ja jakaa suuren surunsa. En pidä sellaisesta. Hänen lemmikkinsä maata pötköttää lattialla jalkojeni juuressa oranssin hihnan päässä tietämättä mitään niistä kahdesta pistoksesta jotka tulen kohta antamaan.
Rouva Laaksosesta tulee nyt mieleen entinen aviomieheni. Hänkin jakoi somessa rakkaudentunnustuksia minulle ja perheelle – samaan aikaan kun elämä kotonamme meni päin helvettiä miehen juostessa illat pitkät tapaamassa tytönheitukkaa, joka työskenteli mieheni alaisuudessa geropsykiatrian osastolla ja on, sivumennen sanoen, nykyisin miehelleni raskaana.
Käännyn katsomaan huoneessa ympärilleni. Seinällä on vakuutusyhtiön juliste ja punkkirokote-mainos. Ikkunan edessä teline täynnään iloisen värisiä koirien aktivointileluja, uutuutena nuolulelut, joissa nystyrämaton sekaan saattaa levittää koiranruokaa. Vaikutelma pettää: desifiointiaineelta haisevat vaaleanvihreät seinät ovat nähneet paljon kärsimystä ja kuolemaa.
Työskentelen viidettätoista vuotta eläinlääkärinä. Se ei ole ollut yhtään hullumpaa. Tulen varmaankin eläinten kanssa paremmin toimeen kuin ihmisten. Minulla on vakioasiakkaita, koiria ja kissoja, jotka ovat lakanneet pelkäämästä minua ja jotka hoidan pennusta viimeiseen piikkiin. Jokin – hormonit kenties? – on kuitenkin viime aikoina tehnyt minusta vähän pehmeäpäisen. Olen alkanut muistella vanhoja ja tunteilla. Itkeä ilman syytä ja liikuttua mitättömästä. Tai sitten, kuten nyt, suuttua. En ollenkaan enää siedä sitä, että ihmiset uhraavat valtavia summia lemmikkeihinsä mutta jättävät ne sitten – lähes poikkeuksetta – toisten tapettavaksi ja kuolemaan yksin. Mitä sellainenkin kertoo ihmiskunnasta? Tai mitä minun ex-mieheni toiminta siitä kertoi? Niinkin saattaa kysyä.
On minulla ollut omiakin koiria. Useitakin. Melkein kaikkia olen kuitenkin ollut hyvästelemässä. Lapsuudenperheeni skotlanninpaimenkoira Lasso menetti kävelykykynsä 13 vuotiaana: tuo hieman pelottava otus murisi aina ruokakuppinsa äärellä ja saattoi ohikulkiessa näykätäkin. Se nuolaisi ensimmäisen kerran kättäni vasta kun eläinlääkäri tuli meille autollaan antamaan kuolettavan pistoksen.
Sitten oli Helmi. Komea ja älykäs saksanpaimenkoira, jonka isä hankki Lasson jälkeen ollessani jo teini-ikäinen. Sitä minun ei oikeastaan tee mieli muistella. Helmi kiintyi minuun liiankin kanssa. Se ymmärsi suuren määrän sanoja. Sanavarasto tuntui karttuvan aivan itsestään sen kanssa peuhatessa. Sen kyllä näki, että se ajatteli. Myöhemmin se kuitenkin unohdettiin perheessäni, ja se masentui alettuani liikkua poikaystäväni seurassa. Sitten kun aloin olla yötkin poissa kotoa se alkoi karkailla. Eräänä yönä auton nokka halkaisi sen leuat kahdeksi kappaleeksi ja heitti ruhjotun ruumiin ojanvarteen kuin roskan.
Sitten myöhemmin ollessani jo eläinlääketieteellisessä tuli Kipinä, jonka hankin poikaystäväni kanssa. Tuo kultaisen noutajan pentu oksensi ensimmäisellä automatkallaan syliini ja piti niin paljon uimisesta, että sen vatsa meni sekaisin joka kerta mennessämme uimarannalle. Se loikkasi erossa oltuamme syliini, ja autossa se asettui aina nuolemaan korvaani. Kipinä sairastui kuitenkin syöpään ja kärsi kovista kivuista. Lauloin sille polvillani eläinklinikan lattialla sen kuollessa. Poikaystäväni ei oikein ymmärtänyt moista.
Poikaystäväni halusi silti välttämättä hankkia uuden koiran heti Kipinän kuoleman jälkeen. Sen nimeksi tuli Kukka. En hoitanut Kukkaa koskaan kunnolla, koska jo vastustin poikaystävääni, joka oli keksinyt pennulle muka-hauskan nimen huumeista ja josta oli tässä vaiheessa päässyt tulemaan aviomieheni ja tyttäreni isä. Mutta koiraa ei hoitanut miehenikään, vaikka postailikin siihen aikaan someen ihania kuvia. Pian hän erosi minusta ja vei mukanaan tyttäreni. Koiraparka sai jäädä seuraani sietämään nurjamielistä äksyilyä ja se sairastelikin paljon. Silittelin sen sentään viimeiseen uneen, jos se kävi edes jonkinlaisesta hyvityksestä.
Painan viimeisen pistoksen suoneen ja heitän ruiskun hylsyn ämpäriin. Huoneessa on hiljaista, on niin myöhä, että olen varmasti viimeinen koko rakennuksessa. Jos olin vielä äsken tuntenut ylimielistä kiukkua, on se nyt hävinnyt. Silitän koiran pehmeää korvaa, josta lämpö pikkuhiljaa karkaa.
Vedän kädestäni siniset kirurginhansikkaat ja kaivan esille kännykän. Avaan YouTuben, josta haen erään videon. Istahdan koiran ylle muovituoliin sitä katsomaan. Se on yksi suosikeistani. Siinä joukko eri rotuisia koiria juoksee iloisesti aurinkoisella niityllä ja tekee temppuja frisbeen kanssa. Pentu ja sen emo hyppäävät korkeuksiin, kuin aurinkoa tavoitellen. Videon valo välkkyy kirkkaana ja kesäisenä aution eläinsairaalan hämärässä tilassa ja kun lasken katseeni, näen sen värisevän kuolleen koiran tummalla turkilla. Katson videon uudelleen. Vielä kolmannenkin kerran. Sitten jaan sen Facebookiin. Kommenttikenttään alkaa pian ilmestyä hymiöitä ja sydämiä.
