Lähettäjä: anna-leena.saarelma@gmail.com
Vast.ottaja: riitta-liisa.goldberg@gmail.com
Moikka Riitsa,
Anteeksi kun minun vastaaminen kesti hävyttömän kauan. Töissä on kiire, minulla on vino pino kokeita korjattavana. Ja tämä kolmen muksun lapsiarki painaa päälle, hirveästi hommaa joka puolella. Kallesta ei tietenkään sanottavasti apua yhtään missään. Normiarkisettiä ja tätä minun tavanomaista valitusta.
Miten sinä voit? Miten Elijah? Joko hän on lähtenyt konttaamaan? Laita jookos lisää kuvia ja videoita hänestä tännepäin, lapsetkin haluavat nähdä pientä serkkuaan! Harmittaa ihan vietävästi, että ei edelleenkään olla nähty häntä livenä, pientä tummatukkaista ihanuutta. Milloin tulette Suomeen? Kai ne Jacobin kiireet joskus helpottaa, niin pääsisitte tänne? Kauhea ikävä teitä!
Kysyit viimeksi miten täällä suhtaudutaan julkiseen imetykseen. Kun sinulle oli tultu valittamaan moolissa kuinka olet hävytön kun ruokit lastasi siten kun kaikki nisäkkäät ruokkivat poikasiaan. Jäin pohtimaan tätä. Minun mielestäni Suomessa imetys julkisesti on okei, harvemmin kai siitä kukaan pillastuu. Mitä nyt joskus uteliaat, lähinnä miehet vähän vilkuilee, että millainen se rintavarustus on ja miltä imetys näyttää. Heh. Aika oudolta tuntuu, että luonnollisesta asiasta tehtäisiin luonnonvastaista ja likaista. Kai sanoit napakasti vastaan, tyyliin, että ruokit tässä lastasi kuten kuuluu ja että mielensäpahottaja voi mennä muualle närkästymään?
Anteeksi kun minä aina valitan tästä arjesta. Koetin nyt tähän viestiin alkuun laittaa vain ihan vähän valitusta ettet ihan kyllästy. Varmaan tuoreena äitinä pidät siskoasi hirviönä, ja mietit että rakastanko edes lapsiani. Mutta kyllä sinä todellisuudessa minut tunnet ja tiedät, että rakastan. Rakastan näitä naperoitani enemmän kuin mitään, paitsi tietysti sinua ja Elijahia. En ikinä haluaisi olla ilman näitä upeita pieniä ihmistaimia, vaikka rankkaa välillä onkin. Kai se elämä on tarkoitettu niin, että on vaikeaa ja vielä vaikeampaa, ja ne ilot on revittävä pienistä asioista, mitä ympärillä on? Minulle se on maalaaminen, olen taas maalannut viime aikoina paljon iltaisin.
Riitsa, kiinnostaa yksi juttu. Kävikö sinulle myös niin, että Elijahin syntymä kaivoi sinusta esille kaikki lapsuusmuistot, joita olit jo vuosia kuvitellut käsitelleesi ja suorastaan unohtaneesi? Kun muistan silloin Laurin syntymän jälkeen, että kaikki mitä olin koettanut meidän lapsuudesta haudata syvälle mieleni uumeniin tai suorastaan karistaa ne matkalle, pulpahtivatkin pintaan enkä saanut niitä enää piiloon. Meidän lapsuus oli mitä oli ja sitten kävi niin kuin kävi. Ajattelin, että jos minusta olisi jotakin hyötyä sinulle ja voisin olla avuksi, jos näin on. Olen uinut niistä tummista vesistä jo rannalle ja kuivatellut itseni. En ole rohjennut aiemmin kysyä sinulta kun ajattelin, että ihan pienen vauvan kanssa elämä on selviytymistä hetkestä toiseen. Annan sinun olla rauhassa, odotan vähäsen. Etenkin ensimmäisen pikkuisen kanssa on helposti ihan kuutamolla. Hänhän avaa uuden ja oudon maailman äitiyteen ja vanhemmuuteen. Äitiys yleensä tuo lapsuusmuistot omasta äidistä ja isästä väistämättä mieleen, ja piilotetut lapsuuskokemukset pompsahtavat pintaan. Eikä se aina ole mukavaa. Joten autan sinua, jos tarvitset ja haluat pohtia näitä.
Itse tajusin vasta Laurin myötä – ja paremmin kun Lili syntyi – miten vaativaa vanhemmuus on. Siinä ei jaeta palkintoja hyvästä suorituksesta eikä vanhemmuudessa pääse juuri voittajafiilistä kokemaan. No, ehkä hetkittäin voi harhaisesti kuvitella onnistuneensa, ne kyllä nopeasti pyyhitään lasten toimesta pois. Iso osa vanhemmuudesta on arkisessa paskassa tarpomista ja kun luulet, että enimmät on siivottu, niin lisää paskaa lävähtää jostakin, läts vaan. Jos lapsia on useampia, voi paskaa tulla eri suunnista, mikä tekee lapioinnin epätoivoiseksi, hikiseksi puuhaksi. Siinä menee voimat, jos koettaa kaikkea vastaan taistella, joten on tyydyttävä pienessä paskakokkarekerroksessa kahlaamaan ja reagoimaan vasta sitten kun shittiä on niin paljon, että lemu kirvelee silmiä.
Että tältä pohjalta olen ymmärtänyt äitiä ja isää paljon paremmin nyt kuin silloin nuorena. Kyllä he parhaansa yrittivät niissä olosuhteissa mitkä olivat.
Odotan kesälomaa jo tosi paljon. Olen väsynyt ja keväät ennen koulun loppumista ovat aina hektisiä. Kierrokset kovenee. Meillä on se perinteinen opettajien mökkiviikonloppu taas tulossa, viikko koulujen loppumisen jälkeen. Lähden tietysti mukaan. Voin sitten juoruilla sinulle mitä hauskaa siellä tänä vuonna tapahtui.
Jään odottamaan raporttiasi Elijahista ja kerro Jacobistakin. Miten teillä menee nykyään? Haluaisin kovasti sinne: nähdä missä te asutte ja millaista siellä on ihan oikeasti, mutta lennot ovat kalliita. Eikä nykyään tunnu sopivalta lentää. Pitäisi olla jokin tosi painava syy, mutta siskon ja siskonpojan tapaaminen laskettaisiin kyllä varmasti sellaiseksi. Pitäisi vain ensin saada rahat kasaan meidän poppoolle…? Minulla on pitkät lomatkin, tai oikeasti siis olen taas kesän työtön. Aikaa olisi siis, vaan ei oikein rahaa.
Lähetän tähän loppuun pari kuvaa uusimmista maalauksistani. Kerro rehellisesti mitä mieltä olet niistä.
Lisäksi otin kännykällä sinulle kuvan vanhasta kuvasta, se liitteenä oleva mustavalkoinen kun avaat sen. Siinä on selvästi meidän isä ja joku toinen mies. Tiedätkö sinä kuka kuvan mies on? En ole nähnyt miestä missään meidän vanhoissa kuvissa aiemmin. Kuva löytyi sattumalta laatikosta, jossa oli vanhoja isän ja äidin kortteja ja joitakin vanhoja kirjoja. Siirsin niitä pahvilaatikosta kannelliseen muovilaatikkoon ja kuva tipahti yhden kirjan välistä. Kuva on pieni ja kuten näet, sen laatu vähän suttuinen, mutta kyllä siitä näkee oikein hyvin mitä siinä tehdään: he suutelevat! Mitä helvettiä?! Näyttää ihan muulta kuin satunnaiselta kaverin suutelulta vitsiksi.
Tästä huolimatta, voi hyvin sisko- ”pikkuinen” ja Elijah-vauva!
Toivottelee,
Annis
5
Minulla on ollut vuosia vaikeuksia tulla töistä kotiin, mutta en ole kertonut sitä Anna-Leenalle. On paljon helpompaa ja rennompaa ajaa töistä salille treenaamaan ja tulla vasta sitten kotiin. Siten ilta on lyhyempi, mikä pitää kestää kotona valveilla. Annis on niin hermorauniona nykyään kaikesta, enkä osaa sitä miellyttää. Mikään ei Annikselle koskaan riitä, jatkuvasti pitäisi olla tekemässä jotakin. Sitten jos teen mitä hän haluaa, niin väärin meni. Minusta pitäisi riittää kun töissä tekee parhaansa, niin kotona pitäisi saada relata. Mutta Annis haluaa, että siivoan hänen ja lasten kanssa, kokkaan, pyykkään, vahdin läksyjä ja pakkaan reppuja. Hohhoijaa. Kuulemma lapsia pitäisi kuskata muka kehittäviin harrastuksiin. Minusta vähempi kohkaaminen ja vouhkaaminen riittäisi ja harrastaa voisi ihan hyvin kotona tai pyöräilymatkan päässä. Mutta jos koetan puhua näistä asioista Annis suuttuu. Sitten hän syyttää etten minä ymmärrä miten paljon ihan pakollista kotityötä on, lapsia pitää ajatella ja niiden tulevaisuutta. On sitä kaikenlaista tekemistä. Täytyy muksut ruokkia ja katsoa, että päällä on suhteellisen puhtaat ja ehjät vaatteet. Käydä kaupassa sekä apteekissa ja viedä mattoja pesulaan ja sen sellaista. Kyllä minä joskus kuskaan lapsia harrastuksiin jos olen kotona. Mutta kun en halua olla siellä.
Ennen meillä oli hauskaa. Siis ennen lapsia. Paljon monimuotoista seksiä, vaikka missä paikassa ja täysin spontaanisti. Autossa, vessassa, saunassa, pöydällä, ulkona… Annis rakasti seksiä. Minuakin, luulen niin. On ikävä niitä aikoja! Eikä hän välittänyt jos keittiössä oli sotkua ja ei oltu pariin viikkoon siivottu tai pyykkiä pesty. Kaikki oli rentoa, helppoa ja täynnä aurinkoa. Anniksen mielestä olin mahtava tyyppi ja hän ihaili mun graafikon taitoja. Puhuttiin taiteesta, maalattiin yhdessä ja käytiin taidenäyttelyissä. Maalaukset hehkuivat kirkkaita ja viattomia värejä, onnea ja iloa. Pari maalauskurssia käytiin yhdessä, vaikka enemmän minä niille Anniksen takia menin. Vaellettiin pitkiä reissuja Lapissa ja Annis kertoi eri kasveista ja eläimistä sekä luonnosta vaikka mitä mielenkiintoista. Miten innostunut hän olikaan luonnonsuojelusta ja eläinten oikeuksista, oli vannoutunut kasvissyöjä. Silloin puhuttiin kasvissyöjistä, ei vegaaneista. Me kävimme monenlaisissa kantaaottavissa mielenosoituksissa ja Annis oli innolla mukana yliopistopolitiikassa. Meillä ei ollut autoa, asuntolainaa tai velvollisuuksia kuin itseämme kohtaan. Rahaa ei paljon ollut, mutta aikaa oli. Niiden muistojen avulla olen kestänyt näitä surkeita vuosia ja odottanut, että josko tilanne tästä kohenisi. Minä olen koteloitunut, tietäisi vaan miten pitkäsi aikaa ennen kuin voin kuoriutua taas kukkimaan.
Ajattelin kun mennään naimisiin ja saadaan lapsia, niin rakkaus vain syvenee. Naiivi ajatus se oli, kyllä minä sen nyt tajuan, mutta myöhäistä se on katua ja peruuttaa taaksepäin. Laren synnyttyä Anniksen silmissä oli vielä valo. Annis rakasti vauvan kärryttelyä ympäri kaupunkia ja kulki julkisilla joka paikkaan, tapasi äitikavereita ja vei Laren yliopistolle monta kertaa kaikenmaailman tilaisuuksiin. Imetti ylpeästi julkisesti, nautti äitiydestä. Annis jaksoi kokata terveellistä kasvisruokaa ja en laittanut pahakseni kun ei syöty lihaa. Silloin olin vielä innokas hoitamaan kotia töiden jälkeen ja me jaksettiin käydä kolmistaan kävelyillä ja taidenäyttelyissä, vauvabiossa sekä kahviloissa. Se oli vielä valoisaa aikaa monella tapaa.
Mutta sitten syntyi Lili ja kaikesta tuli tuplasti monimutkaisempaa. Synnytys jo oli vaikea ja maito ei lähtenyt tulemaan. Lili kärsi koliikkista ja hän huusi pariviikkoisesta eteenpäin illat ja yöt. Kuukausikaupalla. Aamuisin Annis valitti ettei ollut nukkunut silmäystäkään. Koetin joskus huolehtia Lilistä yöllä, mutta kun piti aamuisin lähteä töihin, niin ei se kovin hyvin sujunut useampaa yötä putkeen. Annis väsähti ja alkoi syöttää Lilille vain purkkiruokaa. Purkkiruuissa on monissa lihaa, mutta Annis ei siitä välittänyt, vaihteli vaan makuja jos tyttö vaan jotakin suostui syömään. Kokkaamisessa Annis alkoi mennä sieltä mistä oli helpointa. Valmisruokia ja pitsoja, nakkeja ja ranskalaisia, valmisburgereita ja jugurtteja sun muuta Larelle ja meille. Annikselle kertyi painoa, mutta en sanonut mitään. Hän valitti iltapäivisin minulle kun tulin töistä miten vaikeaa oli ollut saada mitään tehtyä kun Lare roikkui lahkeessa ja Lili halusi vain syliä. Ja miten Lare oli mustasukkainen Lilille ja mistään ei tullut mitään kun kaikki aika meni kaksikon vahtimiseen ja hoivaamiseen. Annis ei ehtinyt syödä koko päivänä mitään, aamukahvi oli edelleen jäähtyneenä kupissa ja josko voisin ottaa lapset. Että hän lähtee nyt tuulettumaan, ihan mihin vaan. Istumaan vaikka autoon yksinään tai lähikauppaan tutkimaan teelaatuja. Niin meni monet illat, viikot ja kuukaudet. Aina kun tulin kotiin, hän suunnilleen työnsi lapset syliini ja pakeni väsyneenä ulos. Joskus hän sulkeutui meidän makkariimme nukkumaan, lukemaan tai maalaamaan korvatulpat päässään. Anniksella oli suu tiukkana viivana ja mustat renkaat silmien ympärillä. Niihin aikoihin minä laskisin sen asettuvan. Ajan, kun Annis lakkasi hymyilemästä ja silmistä sammui valo. En ole sitä valoa sen jälkeen enää nähnyt enkä sitä sinne enää pysyvästi takaisin saanut. Olen joutunut taivaltamaan pimeässä jo reilusti yli kymmenen vuotta. Anniksen maalausten värit taittuivat murrettuihin ja synkkiin sävyihin, aiheet ilosta suruun. Hän alkoi maalata niitä surkeita enkeleitä. Maalaa vieläkin.
Kun Lili sitten kasvoi, Annis reipastui kyllä vähitellen. Hän sai taas pätkätöitä biologian ja maantiedon opettajana. Työ vaati paljon suunnittelua, sekä kokeiden ja muiden valmistelujen tekemistä iltaisin ja unet jäivät vähiin. Joten jo ensimmäisellä joululomalla hän oli taas mustasilmäpanda. Nyt hän valitti töitä olevan liikaa, oppilaiden olevan kamalia haistattelevia teinejä ja että illat menivät ensin kotitöissä, sitten lapsissa ja vielä piti ehtiä tekemään tuntisuunnitelmat seuraavalle päivälle, mikä jäi yötöiksi. Sanoin, että autan. Yritinkin, mutta Annis tuntui tietävän paremmin miten asiat hoidettiin. Minun tapani ja tyylini olivat vääriä, olin liian hidas tai tuottamani laatu missä hyvänsä asiassa kehnoa. Lapsilla oli väärät vaatteet tai kengät, jos minä olin ne aamulla valinnut. Tai olin ostanut vääränlaisen lahjan Petterin nelivuotissynttäreille, ”ei tuommoista anneta niin pienelle”. Enkä osannut ruokaa laittaa oikein, perunat mauttomia ja kalat kuivia. Vähitellen aloin luovuttaa enemmän ja enemmän vastuuta Annikselle, joka tuntui haluavan sen kantaa kaikesta väsymyksestään huolimatta. Helpompaa minulle oli jättäytyä sivuun, vaikka sitten sainkin kuulla etten ottanut vastuuta.
Meidän seksielämä kuihtui kun Lili oli pieni. Se meni ihan onnettomaksi ja minä aloin haaveilemaan muista naisista, joita vilisti kaduilla, busseissa, ostoskeskuksissa, mainoksissa tai lehdissä. Missä vain. Joskus taisin mainita niistä lehtien upeista mimmeistä Annikselle, joka aina suuttui verisesti. Minua jurppi se välinpitämättömyys jolla Annis suhtautui ennen niin upeaan ulkonäköönsä ja miten se sisäinen valo oli sammunut. Kyllä minä tajusin, että kiiltokuvajuttuja ne niissä lehdissä olivat ja kaukana todellisuudesta, mutta kai minä koetin Annista jotenkin herätellä. Mutta ne yritykset pisti meidän välejä vain enemmän solmuun. Olisi pitänyt antaa olla, mutta en minä osannut vain vierestä katsoa sisäisen palon ja elämänhalun kuolemaa. Se korvautui puhtaalla olemisen välttämättömällä välinpitämättömyydellä.
Onneksi Anniksella oli parempi kausi kun Lili ja Lare kasvoivat. Erehdyin jo ajattelemaan, että kyllä tämä tästä. Sama vanha Annis ei palannut, mutta hän sai toisena opettajavuonna asiat luistamaan paremmin ja helpommin kun kaikki oli jo kertaalleen tehty. Jäi enemmän aikaa ja energiaa muuhun. Käytiin taas lasten kanssa leikkipuistoissa ja huvipuistoissa, oli enemmän naurua ja iloa. Siivoamiseen käytettiin joskus siivoojaa ja minäkin koetin pyykätä välillä. Matkattiin perheen kanssa Ruotsiin, käytiin Virossa ja Liettuassa, reissattiin taas Lapissa. Ajattelin, että pahimmat ajat on nyt voitettu, että meidän perhe on mahtava ja taas vauhdissa! Kirkkaammat sävyt tuntuivat palanneet.
Mutta seksielämän piristymisen seurauksena meille syntyi Leevi. Ja vaikka Annis pahimmasta alkujärkytyksestä selvittyään reipastui ja tsemppasi, niin kyllä perhe-elämä kokonaisuutena lähti taas alamäkeen. Siitä huolimatta, että en minä eikä Anniskaan enää tämän pienimmän kohdalla jaksanut niin pienistä stressata, niin se nipotusgeeni, mikä Anniksessa on, otti kuitenkin ylivallan. Se pysyi nätisti piilossa kun lapsia ei vielä ollut. Anniksella on tapana koettaa hallita sisäistä kaaostaan yrittämällä pitää kaiken ulkoisen järjestyksessä ja sitten hän masentuu kun eihän siinä hommassa voi kuin epäonnistua. Koska en jaksa enää edes koettaa herätellä Annista huomaamaan, että kaiken ei tarvitse olla tiptop jatkuvasti, muistuttelu on ihan turhaa, niin on helpointa kartella karseita koti-iltoja ja pysyä poissa. Väärin se on Annista kohtaan, mutta kun ei jaksa niin ei jaksa. Nykyään kun me nähdään niin vähän, niin ei meillä seksielämää juuri enää ole. Pari kertaa olen käynyt maksullisissa naisissa, mutta niistä en Annikselle kerro koskaan mitään. Se on jotenkin noloa tänä päivänä, lähes säälittävää. Mutta tarvitsen seksiä edes joskus. En kestänyt jatkuvasti katsoa Anniksen takapuolta kun se imuroi, tai rintoja aamuisin kun Annis pukeutui. Mutta en saanut koskea, hädin tuskin katsoa. Ei se riittänyt ihan joka hetki minulle. Vaan ei minulle tullut mieleenkään, että Annis tarvitsisi myös kosketusta. Vieläpä jonkun muun kuin minun! Näen väkivaltaisen kuoleman värejä kun edes ajattelen sitä asiaa.
6
Mitä meidän Oy Perhe Ab:lle tapahtui? Miksi tuli konkurssi? Syitä on monia, sillä elämä olisi liian helposti selitettävissä ja korjattavissa jos löytyisi vain yksi asia, jota osoittaa sormella. Useammat asiat kasautuivat vähitellen huojuvaksi torniksi kunnes se kävi liian korkeaksi ja kellahti kumoon. Kuului kolinaa ja kaikki levisi ympärilleen epämääräiseksi ja ikäväksi sotkuksi. Siivosin jälkiä vuosia. En tiedä pääsikö Kalle yhtään helpommalla, sillä emme koskaan keskustelleet asiasta. Kuten emme monesta muustakaan asiasta. Paljon jäi selvittämättä, mikä on elämässä lopulta vain hyväksyttävä. Missä oli se piste, jossa torni kävi liian korkeaksi uhmatakseen painovoimaa?
Viimeinen lopullinen niitti liian korkeaan pinoon tapahtui arkisena ja tavallisena iltana. Olimme lasten kanssa jo syöneet ja käyneet yhden harrastuskeikan Lilin tanssitunneilla. Kalle saapui kotiin, kävi pyörähtämässä keittiössä ja katseli minua ja lapsia iltapalapuuhissa keittiön pöydän ääressä. Sanoi heit ja tallusti olohuoneeseen, ilman omaa voikkariaan. Hän tuoksui suihkunkostealle ja raikkaalle ja hiukset olivat vielä hieman kosteat. Arvasin hänen käyneen kuntosalilla ja sen jälkeen saunomassa, kaikessa rauhassa. Kallen suosimalla kuntosalilla oli asiakkaiden käytössä sauna ja luksuksena pieni uima-allas. Pisteli vihaksi. Olin väsynyt ja stressaantunut kiireisestä päivästä. Koulussa oli käyty läpi yhden oppilaan törkeää käytöstä oppilashuoltoryhmässä ja oltu yhteyksissä vanhempiin, jotka eivät olleet yhteistyöhaluisia. Lilin tanssitunti puolestaan alkoi niin aikaisin, että tuli kiire saada kokattua ja syötyä ennen treenejä. Olin viilettänyt koko päivän minuuttiaikataululla. Kallella ei näyttänyt oleva kiire.
Kun ärtyneenä päätin mennä tunkemaan värillistä pyykkiä koneeseen, kävin vilkaisemassa olohuoneeseen. Kalle kanavasurffaili kaukosäädin kädessään, ei nähnyt minua kun oli selin ja näytti inhottavan rennolta. Tuhahdin ja kävelin kodinhoitohuoneeseen pyykkikoneen luukulle. Yläkerrasta kuulin Laren ja Lilin kovaäänistä riitelyä. Lili syytti Larea jonkun tavaran luvattomasta lainaamisesta ja Lare kiivaasti kiisti kaiken. Huokaisin. Sitten kuulin Leevin laskeutuva yläkerrasta ja tassuttelevan olohuoneeseen, missä hän veti valkoisen lipaston alalaatikon auki. Tästä laatikosta lähti kirskuva ääni sillä sen mekanismi oli rikki. Olin joskus pyytänyt Kallea korjaamaan sen, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Itse en ollut ehtinyt perehtyä laatikon ongelmaan.
Tungin pyykkien perään pesupallon pyykkiaineineen, ympäristöystävällistä ja zeoliititonta, jota Kalle ei ymmärtäisi ostaa. Kolautin pyykkikoneen luukun kiinni turhan kovaa ja näppäilin ohjelman päälle. Ärtymys ja kiukku olivat vain kasvaneet. Katkera, vihainen ja kaikkeen kyllästynyt ääni päässäni ärjyi:
– Nyt on puhuttavalla Kallelle. Viimein. Tähän elämään on saatava muutos, keinolla millä hyvänsä. Tämä ei voi jatkua enää näin! Ei enää kahden työn loukkua jossa Kalle vain nauttii sokerit päältä!
Pyykkikoneen pyöräytettyä kierros ympäri – se arvioi painon perusteella, kuinka paljon vettä tarvitaan pesemiseen – ja alkaessa sitten vetää vettä sisäänsä astelin päättäväisesti olohuoneeseen. Vedin henkeä.
Kalle oli näköjään päätynyt tuijottamaan lätkää, kuten aina silloin kun sitä oli jollakin kanavalla tarjolla. Kalle oli hommannut jonkun maksullisen urheilukanavan, joten illoiksi riitti paljon katsottavaa. Jos lätkää ei ollut, jalkapallo kävi melko lailla yhtä hyvin, ja jos sitä ei ollut tarjolla, niin sitten mikä tahansa muu sporttaaminen kelpasi jos se etäisesti muistutti fyysistä urheilua. Paitsi ei taitoluistelua, voimistelua tai ratsastusta. Akkojen joutavaa piiperrystä, kuten Kalle kerran minua valisti. Ei hänelle naisten joukkueurheilukaan kelvannut, mistä kerran huomautin. Katsoin ruutua sen verran, että sain selville mitkä äijäjoukkueet siellä pelasivat. Suomi ja Kanada, tilanne 0-1. Mielessäni käväisi pikaisesti, että ei ehkä ollut paras hetki vakavalle keskustelulle, mutta olin liian vihainen ajatellakseni sitä sen pidemmälle. Minulla oli liikaa vihan tuottamaa adrenaliinia veressä.
– Kalle. Meillä olisi puhuttavaa.
– Häh? Mitä? Tämä on hyvä matsi, en nyt oikein ehtisi. Jos matsin jälkeen sitten? Hiton jännä tilanne! Katso nyt säkin!
– En, kun sun nyt pitää kuunnella mua. Koskaan ei kuitenkaan ole sulle se hyvä hetki. Kuuletko?
– *huokaus*. Kerro sityen tosi äkkiä. Haluan katsoa tätä rauhassa. Ei se haittaa jos lapset vähän tappelee. Leevillä on tuossa oma leikki menossa, mä katson sitä tässä samalla.
– En jaksa enää yhtään odottaa että sun peli loppuu tai että tulisi se just oikea hetki. Tämä on nyt oikea hetki mulle, ja olen tätä hetkeä odottanut kauan!
Kallen pää ja silmät olivat kuitenkin taas täysin nauliutuneet television tarjoamaa jännitysnäytelmää kohti eivätkä ne nähneet mitään muuta. Hän ei katsonut puhuessaan minua, vaan keho ja pää seurasivat tarkasti pelin kiivaita säveliä samaan tahtiin. Suututti vielä lisää huomata olevansa pelkkää ilmaa muovinpalan lätkimiseen verrattuna. Sanat lähtivät kiertymään suustani ulos kireinä ja vihaisina:
– Nyt sä kuuntelet edes hetken! Minä olen saanut tarpeekseni tästä tämän muotoisesta perhe-elämästä! Mulla ei ole omaa aikaa, mutta mulla on kaksi työvuoroa. En laske omaksi ajaksi nukkumista. Minä olen aikaköyhä, sinä sen sijaan kylvet ajan rikkauksissa! Joskus ehdin hetken maalata, mutta sekin on semmoista väsynyttä ja hätäistä, enimmäkseen joskus iltamyöhään. En enää halua hoitaa tätä koti- ja lapsielämää melkein täysin yksin.
– Mitä sinä nyt siinä vaahtoat? Voisitko siirtyä pois siitä edestä, mä en näe kunnolla.. Katso nyt säkin tätä, hemmetin jännä matsi!
– Etkö sinä tosiaan halua kuunnella mua? Eikö sulla tosiaan ole muuta sanottavaa kuin että mun perse peittää näkymän ikävästi?
– Pitää aina liioitella… Mitäs teet kahta vuoroa, älä tee. Se on sun oma vika, noin niin kuin lopulta.
– Kuka nämä ruuanlaitot ja harrastuksiin kuskaamiset ja pyykit hoitaa jos herra on illat salilla? Kerropa mulle! Kuka hoitaa?!
– Pitääkö niitä harrastuksia olla niin kaukana…? Tilaa ruokaa välillä kotii. Jätä pyykit pesemättä. Mitäs teet niin vaikeaa arjesta? Älä tee. En nyt muutenkaan halua keskustella, myöhemmin. Haluan nyt katsoa tämän pelin rauhassa! Perkele! en nähnyt kunnolla tota maalia! 1-1! Perkele!
– Mä haluan puhua sun kanssa! Onko se liikaa pyydetty?! Koskaan ei ole hyvä hetki. Jätä se peli, sen näkee vaikka netistä myöhemmin. En enää tee kahta vuoroa, kuuletko? Sun pitää kanssa alkaa tosissaan osallistumaan tähän perheen paskanluomiseen! Sä et ota vastuuta kuin itestäsi ja pidät mua vaan ilmaisena kodin- ja lastenhoitajana. Sulle tämä on kätevä täysihoitola. Tämän elämän pitää muuttua! NYT!
– Mä haluan katsoa tämän pelin nyt, en jälkikäteen. Mähän osallistun, mutta sä et sitä huomaa kun et halua. Vien roskia ulos ja vaihdan renkaat ja lamput… asennan hyttysverkot ikkunoihin ja korjaan polkupyörät. Mene muualle nyt rähjäämään, mä katson peliä! NYT!
– Sä et koskaan halua kuunnella, aina on väärä hetki. Ja välttelet todellista vastuuta. Mä teen sitten tälle yksinäni jotakin. Päätän sitten mitä päätän. Odotas vaan, senkin ääliö äijä! Loppuu sun lätkän tuijotus!
Äkkinäiset päähänpistot ja raivonpuuskat eivät ole koskaan niitä älykkäimpiä tekoja, sen näkee helposti jälkikäteen. Ihmisen sisällä on kahlehdittuna piru, jota sivistys, empatia ja äly suitsivat. Tuona hetkenä piru pääsi kuitenkin irti kun nuo kolme muuta olivat unessa. Itsellenikin yllätykseksi nappasin taulutelevision vasemmasta yläkulmasta ja nopealla nykäisyllä rämäytin koko ruudun alas. Se tipahti ensin alla olevan matalan lipaston päälle ja siitä lattialle päästäen rikkoutumisesta kieliviä ääniä sillä se rämähti suoraan Leevin legopalikkarakennelman päälle. Leevi itse oli onneksi sohvan takana olevan lukunurkkauksen nojatuolissa. Räminän jälkeen kammottava hiljaisuus laskeutui. Pidätin hengitystäni ja näin Leevin tuijottavan nojatuolissaan kauhistuneena pari pientä dinosaurusta käsissään. Kalle tuijotti television raatoa ja minua vuorotellen epäuskoisena, hän oli noussut sohvalta seisomaan. Yläkerrasta oli riitely tauonnut. Hiljaisuus repesi siihen kun Lare ja Lili saapuivat peräkanaa yläkerrasta ja Lare kysyi:
– Mitä täällä tapahtuu? Miks te ootte rikkoneet television?
– Mä en oikein tiedä…, koetin epävarmana, nyt kaiken raivon kadottaneena.
– Äitis alkoi riehua kun koetin katsoa rauhassa Suomi- Kanada- jääkiekkomatsia, Kallen kylmä ääni selitti ja jatkoi:
– Kysypä siltä miksi televisio makaa tuossa lattialla.
Lare tuijotti minua kysyvästi.
– Koetin iskän kanssa keskustella kotitöiden jakamisesta ja teidän lasten asioista… Mutta ei siitä mitään tullut. Taisin sitten suuttua vähän liikaa…, sanoin epävarmasti.
– Oho, äiti! Susta kaivautuu uusia puolia esiin!, naurahti Lili väkinäisesti, koettaen kai keventää tilannetta.
– Anteeksi vain kaikki. En oikein ymmärrä miten tässä nyt näin kävi… Ei tule toistumaan ikinä.
– Ei varmasti. Sä Annis ostat uuden töllön meille ja siivoat tämän sotkun ja mä menen nyt Petelle katsomaan matsin loppuun. Äiti saa siivota kaiken muunkin aiheuttamansa sotkun, selitti Kalle selvästi enemmän lapsille kuin minulle.
– En tätä yksin siivoa, enkä osta uutta televisioita ennen kuin kotityöt ja muut tehtävät on jaettu yhteistuumin tasapuolisesti!, kiljahdin taas kiukkuisena.
– Sä rikoit sen ja hommaat kanssa uuden. Mikä hulluus suhun iski, pitäiskö sinun mennä tutkituttamaan pääsi! Ääliömäistä toimintaa!, huusi Kalle ja marssi eteiseen, kiskaisi kengät jalkaansa, takin päällensä ja paukautti ulko-oven lujaa mennessään.
Jäimme lasten kanssa katselemaan toisiamme.
