Hetkinen.
Kerronko, miten minulle aina käy?
Oltiin väsätty vaihtelevalla menestyksellä kunnianhimoisia (hah!) projekteja, ja työputken päässä kajasti jo valo vapaan oleilun muodossa. Kenties kokonaisvaltainen kesäloma. Haaveilin juoksevani vapaana, ajautuvani väärille raiteille, humaltuvani helmeilevistä juomista ja rakastelevani läpi yöt.
Ei se niin vain onnistu. Olisi pitänyt tajuta ajoissa, ettei sellaista kuin vapaa tahto ole olemassa. Nimittäin eräänä päivänä Innostus ryntäsi ovesta sisään ja huusi naama punaisena:
– Mennään kaikki keilaamaan!
– Keilaamaan? En taatusti lähde mukaan. Aina joku voittaa ja toinen häviää, vastustin heti suuresti epäillen, että se häviäjä olen minä.
– Niin no, voitto on tavoite, ilman tavoitetta on turha pelata, oikeastaan turha edes elää, Innostus jatkoi menettämättä tarmokasta punaa naamaltaan.
– Mitä jos keilataan ihan leikkimielellä vaan, puuttui kolmas puheeseen.
Se oli meistä se, johon oli helpoin vaikuttaa (minun jälkeeni). Mitään omaa ei siinä ole. Joko se kallistui Innostuksen kannalle tai minun, mutta koskaan ei voinut tietää, mihin tuuli sen taivutti. Sellainen yhteistyötaito siis.
En tiedä, mistä sen huomasin, mutta epäilin heti, etten saa ketään puolelleni. Oikeastaan en onnistu siinä juuri koskaan. Ehkä kaikki olivat käyneet salaa harjoittelemassa. Kannattiko minun edes yrittää? Kaksi yhtä vastaan?
– Hitto! Aikuisiahan tässä ollaan. Jos ei halua pettyä, kannattaa pelata vain paremmin kuin kukaan muut, niin helppoa se on, Innostus huusi ja hieroi malttamattomana käsiään.
– Mitä jos pallo katoaa väärälle radalle tai sekoan askelkuvioissa ja minulle huudetaan? kysyin.
Alitajuntani haamut päästävät vain harvoin helpolla, joten oikeastaan tiesin olevani tälläkin kertaa ihan oikeasti huolissani.
– Ei sinulle kukaan huuda. Älä pelkää! Saat hävitäkin, jos haluat, se vaikutukselle altis kiljaisi koittaen samalla lohduttaa ilmeilyllään.
Tyhmä mikä tyhmä. Se ei nyt selvästikään tajunnut, mistä tässä oli kyse. Taaskaan. Enhän minä nyt hävitä halua. Hyvänen aika, en minä halua aina hävitä! Haluan kerrankin olla yhtä hyvä kuin muutkin.
– En suostu tuohon! Ei ole reilua, jos joku häviää tahallaan. Pitää yrittää tosissaan, Innostus vaati ehdottomana ja kyvyttömänä ymmärtämään.
– Joku kertoi kerran, että sillä kipeytyi sormet, kun se ei huomannut irrottaa niitä palloa heittäessään, kerroin väpäjävin huulin.
Olin kuullut keilaamisesta jo aika paljon, ja jos oikein muistan, niin pelkkää huonoa. Sillä kolmannella oli aivan samanlaiset töpösormet kuin minullakin, tuskin sekään osaa irrottaa ajoissa. Sekin satuttaa vielä itsensä.
– Ei keilaaminen satu! ne huusivat yhteen ääneen, Innostus jo ääni lievästä hermostumisesta kimakkana.
Sitten ne nauroivatkin vielä, melkein pilkkasivat minua, seuraavaksi osoittaisivat sormella, ja se satutti pahasti sisimpääni. Pahoitin mieleni. Oikeastaan olin jo hävinnyt.
– Ja joku toinen kertoi, että sen jalka lipsahti johonkin liukkaaseen ja se satutti itsensä pahasti. Se ei kuulkaa keilannut enää koskaan, jatkoin muistelemistani.
Yritin hillitä itseäni, etten olisi luetellut kaikkia kuulemiani kauhujuttuja.
– No hyvä on, hyvä on, ei sitten keilata tosissaan, pidetään vain vähän hauskaa yhdessä, you know, Innostus sanoi luovuttaen ja oli kuin ei välittäisi asioiden saamasta käänteestä. Mutta sen naama loisti yhtä punaisena kuin tullessaankin, nyt ehkä jankkaamisesta vihaisena.
Ei aina voi voittaa, mietin sitä katsellessani.
– Niin, tulet nyt vain mukaan, ei ole häpeä, jos ei heti osaa, se kolmas sanoi.
Ja niin me sitten mentiin keilaamaan, mutta minun olisi pitänyt ottaa epäilykseni todesta ja kieltäytyä. Nimittäin illan lopuksi Innostus huusi naama kiihkosta punaisena:
– Jee, minä voitin! Voitin! Voitinvoitinvoitin!
Eikä siinä kaikki.
En ole vieläkään selvinnyt siitä, että olin kaikista kehnoin.
