Tarinavirta

Aapo lukee uutisen seisaaltaan R-kioskin iltapäivälehtitelineestä. Ympäristö tuntuu katoavan. Uutinen kuljettaa Aapon kotikaupunkiin vuosikymmenen päähän.

Pakkaamon valvomoon. Elokuiseen yöhön.

Joukko nuoria miehiä ja naisia istuu Aapon työpaikalla pakkauslaatikoiden päällä. Kello on kaksi yöllä. Tai kolme. Aamuyö joka tapauksessa.

Hän itse istui silloin toimistotuolilla näyttöpäätteiden ääressä. Vieressä istui Leevi, hänen armeijakamunsa, jolle hän oli hommannut helpon kesätyöpaikan isän omistaman pakkaamon valvomossa.

Ja paikalla oli myös muita.

Aapo ja Leevi olivat silloin kutsuneet heitä ”siviileiksi.” Siviilit olivat kavereita joita he olivat kutsuneet piristämään pitkiä yövuoroja. Se touhu oli kuitenkin jo hieman livennyt käsistä. Nykyisin aivan tuntemattomiakin tyyppejä saattoi ilmaantua työpaikalle baari-illan jälkeen heittämään läppää.

-”Tästä me saadaan vielä potkut,” Aapo oli sanonut Leeville muttei tosiasiassa välittänyt itsekään asiasta paljoakaan.

Sinä yönä yksi ”siviileistä” oli kuitenkin alkanut sekoilla. Aapon arvion mukaan tyttö oli heidän ikäluokkaansa. Vaalennetut hiukset ja huulissa jotain täytettä. Hän oli tullut paikalle Leevin entisen tyttöystävän matkassa – ja alkanut yhtäkkiä puhua.

Käsillä oli selvästi jonkinlainen kohtaus.

Kenties psykoosi.

-”Kuulinkohan mä oikein,” Leevi sanoi ääneen. -”Sun mielestä täällä on siis… demoneja?”

Leevi sai aina Aapoa ennemmin toimintakykynsä takaisin. Tämä oli tullut esille armeijassakin. Nyt Leevi kohdisti sanansa tytölle joka istui pakkauslaatikolla, jalat syliin vedettynä.

-”En mä väitä että te ootte demoneja, mutta niitä on täällä,” tyttö vastasi.

-”Maija lopeta,” sanoi hänen kaverinsa.

-”Ei, mä haluan sanoa tän kerrankin jossain.”

Aapo ei tuntenut tyttöä ennestään. Hän oli kavereiden kaveri. Ei hullumman näköinen. Bilettäjän näköinen. Ei lainkaan hullun näköinen. Mutta hullu.

Leevin äänensävyssä oli nyt ärtymystä. Aapo olisi itsekin käyttänyt samaa sävyä, jos olisi puhunut. Tyttö oli vieraana täällä, ”siviili”, jonka pitäisi osata käyttäytyä, oli mielenterveyden laita mikä oli!

Aapo ei ylipäätään pitänyt sekaisin olevista ihmisistä. Hän piti järkevyydestä. Normaaliudesta. Tervepäisyydestä.

-”Tiedättekö…”, tyttö jatkoi kiihkeästi vastaamatta Leeville, -”tää kaupunki näyttää teidän silmissänne ehkä ookoolta. Täällä te istutte valvomossa niin viisaina ja cooleina tietämättä ollenkaan että tuolla kaupungissa elää piruja. Ne näyttää ihmisiltä muttei ole sitä. Ja mä olen viimein oivaltanut että oikeasti ne on demoneja.”

Yövuorolaisten autoja siellä täällä. Katulamppuja geometrisessa järjestyksessä täplittämässä elokuista liikkumatonta hämärää ympärillä. Taustalla musta kaupunki.

Aapo tuijotti näkymää ikkunasta ahdistuneena.

-”Haluuttekste että mä vähän tarkennan asiaa?” tyttö sanoi uhmakkaasti. -”Meidän lukion lehtori, pari kaupunginvaltuutettua, Ellin isä, te varmaan tunnette Ellin, on demoneja.”

Tietenkin tytön täytyi olla hullu. Sairas. Mutta hän puhui hämmentävän vakuuttavasti. Aapo ryhtyi pyörittämään kahvikuppia kädessään.

Miten tästä kummallisesta tilanteesta pääsisi eroon?

-”Saako kysyä mistä sä tuollaista tiedät?” Leevi sanoi. Tällä kertaa mielenterveyshoitajan vakaalla äänensävyllä.

-”Saa toki”, tyttö vastasi varmasti ja hymyili oudosti. -”Se on helppoa. Mä tiedän koska mun isä on myös demoni.”

Leevi hieroi kasvojaan. Aapo oli hetken hengittämättä, puhalsi sitten kuuluvasti ulos. Okei, nyt riittää, hän ajatteli.

Mutta sitten – tyttö alkoi itkeä ääneen. Aapo muistaa yhäkin itkun lohduttomuuden. Kuin pieni lapsi tai haavoittunut eläin. Yksi ”siviileistä”, eräs Leevin tyttökavereista, nousi laatikon päältä yrittäen lohduttaa.

-”Mistähän helvetistä tossa oli kyse?” Leevi kysyi ”siviilien” lähdettyä.

-”Mielisairaus tietty.”

-”Jos multa kysytään, niin noi hullut voisi pitää lukkojen takana.”

Lopun yötä he juttelivat karskisti erilaisista hulluista. Miten jotkut uskoivat hampaisiin piilotettavan radiolähettimiä, oli sellaisiakin jotka todella kuvittelivat olevansa Jeesuksia.

-”Miten käy jos kaksi Jeesusta pannaan samaan laitokseen.”

-”Parantuuko ne harhoistaan? Ei, ne kai tappais toisensa!”

Molemmat alkoivat nauraa. Väsynyttä, pitkän valvomisen aiheuttamaa hekotusta, joka ei tahtonut ottaa päättyäkseen.

-”Helvetti, Aapo sanoi. -”Me ei varmaan huomattaisi jos tää paikka palaisi.”

-”Ei varmaan, ei jaksa… Mutta demonit me huomattaisiin.”

Taas he nauroivat.

Aamulla kotiin lähtiessään Aapo ei enää ajatellut tyttöä. Hän ajatteli jäljellä olevaa kesää, sen viimeisiä festareita ja sekä Brad Pittin tähdittämää leffaa, joka oli saanut viisi tähteä arviossa mutta oli vielä katsomatta.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin Aapo tuijottaa lehteä järkyttyneenä.

”IS raportoi: Pedofiilirinki saatu kiinni. Pikkukaupunki sekaisin. Vuosikymmeniä jatkunut laajamittainen toiminta paljastunut. Lue uskomaton tapahtumakulku.”