Tarinavirta

Laskin paperipinon kädestäni ja vilkaisin taivaalle. Sade jatkui, mutta mitään pitkäaikaisempaa apua tästä kuurosta tuskin kannatti odottaa. Kasveille ja maaperälle lyhyt ropsahdus oli kuin kiusantekoa, sillä kuumuus haihdutti sadepisarat ennen kuin ne ehtivät koskettaa maata ja aurinko kuivatti hetkessä lopunkin kosteuden. Toisaalta, onneksi ei satanut liikaa. Ajoittaiset kaatosateet taas aiheuttivat tulvia ja liejuvyöryjä, koska savinen maaperä oli tiivistynyt kuivuudessa melkein läpäisemättömäksi.

Katse harhaili työhuoneessa. Pyyhkäisin sormellani pölyä ikkunapenkistä. Sormenpää jäi kellertäväksi. Okrankeltainen savi muuttui kuivuessaan puuteriksi, pöllysi kaikkialla ja kerääntyi lopulta kaikkiin koloihin mitä rakennuksista löytyi.

 

Olin kasvanut Suomessa kulttuurissa, missä siisteysnarkomania on edelleen diagnosoimaton kansantauti. Pyhä kolminaisuus kuului: puhtaus, siisteys ja järjestys. Sillä mitattiin kotien hyvinvointi ja emäntien taidot. Niinpä näin Araukariassakin ensimmäisenä vintin portaikon ylänurkassa roikkuneen hämähäkin seitin tai keittiön kaappien päällä komeilleen pölykerroksen. Halusin näyttää itselleni ja muille, että pystyisin parempaan, tarvittiin vain määrätietoinen ote ja rutiini.

Ensimmäiset puoli vuotta Australiaan muuttomme jälkeen taistelin uuraasti oman periaatteeni puolesta ja hioin siivousrutiinin, mistä olisi ollut kateellinen jopa vanhan kotimaani työtehoseura.

Tulipahan heitettyä turha roina ulos talosta – Muuten en olisi voinut olla enempää väärässä, mistä Australiassa oli kysymys:

Juuri kun sain viikkosiivouksen valmiiksi huomasin, että eteisen kattolistasta roikkui hämähäkin jättämiä lankoja verhotankoon saakka ja ruokasalin senkin pinnalle oli leijunut yhtä paksu pölykerros, jonka olin siivonnut juuri pois. Ja vaikka en mielestäni ollut käynyt välillä ulkona, eteiseen oli kantautunut uutta hiekkaa.

Tietämättäni kävin noina kuukausina läpi saman oppikoulun, minkä varmaan lähes kaikki uudisasukkaat olivat tehneet meitä ennen. Oli luonnollista kuvitella, että Australiassa voisi vain jatkaa samalla tyylillä ja tavoilla kuin pohjoisessa, vaikka sitten hampaat irvessä. Olin saanut siihen astisessa elämässäni paljon aikaan pelkän tahdon avulla. Siksi olikin vaikea alkuun myöntää, että tahtoa enemmän uudessa asuinympäristössämme tarvittiin ymmärrystä ja mukautumista. Täällä elettiin luonnon ehdoilla vielä suuremmassa määrin kuin lapsuuteni maisemissa, ja sen oivallettuani elämä alkoi sujua helpommin.

Kuivuus oli jokavuotinen vitsaus, jonka kanssa täällä oli opittu elämään, mutta vielä pahempaakin saattoi olla tulossa. Juuri nyt elimme aikaa, jolle olivat tyypillisiä metsäpalot ja jaksoa kutsuttiinkin nimellä bushfire season. Jakson ajankohta vaihteli riippuen siitä missä päin Australiaa oltiin. Näillä seuduin se osui tyypillisesti joulu-helmikuulle. Metsien valtapuun eukalyptuksen lehtien sisältämä öljy, eukalyptoli saattoi leimahtaa tuleen jopa itsestään, kun aurinko porotti kirkkaalta taivaalta. Salama oli aurinkoa vieläkin tehokkaampi sytyke, ja yleisin syy tuhoisiin maastopaloihin. Mutta mikään luonnossa ei ollut turhaan – Eukalyptus tarvitsi palamista osana luonnollista uusiutumistaan. Maastopalokausi olivat täällä yhtä väistämätön kuin verot ja kuolema, ja siksi myös ihmiset ja eläimet olivat tottuneet elämään sen kanssa. Näytti siltä, että ainakaan vielä ei Araukariassakaan tarvinnut olla huolissaan metsäpaloista.

 

Samassa tajuntani läpäisi ääni, joka muuttui toistuessaan vaativammaksi:

– Veera, etkö sinä kuule!

Käännyin katsomaan. Työhuoneen kynnyksellä seisoi vettä valuva mies.

– Moi, tulit jo! vastasin hämmästyneenä. Harppasin muutaman askeleen hänen luokseen ja sain tuliaisiksi kunnon moiskauksen. Jussi oli ollut Taturassa Victorian puolella noin neljänsadan kilometrin päässä Araukariasta, missä järjestettiin vuosittain maidontuottajien suurin maatalousnäyttely. Ensimmäistä kertaa siellä käydessämme olimme tunteneet itsemme todella noviiseiksi, siitäkin huolimatta, että meille oli kertynyt jo reilun vuoden ajalta kokemusta juustolan pitämisestä. Käveltyämme sisään näyttelyalueen portista meistä oli tuntunut, kuin olisimme astuneet uuteen maailmaan. Emme olleet koskaan nähneet sellaisia määriä maatalouskoneita ja muita härveleitä. Jussi, veneentekijä ja minä. Esittelijät surrasivat kuin mehiläiset kotipesänsä ympärillä, puhua pajattivat ja järjestivät näytöksiä kaikille kiinnostuneille. Suurin osa ajastamme meni vain kierrellessä ja ihmetellessä.

Jussille maatalousnäyttelyistä tuli tapa. Hän suuntasi milloin minnekin päin maata. Hän otti swagin, teltantyyppisen kevyen makuusijan, joka kiertyy pakatessa patjansa sisään, ja joka kuului miltei jokaisen australialaismiehen perusvarustukseen, heitti sen auton lavalle ja lähti matkaan varhain ensimmäisen näyttelypäivän aamuna. Hän palasi muutaman yön jälkeen takaisin kotiin väsyneenä mutta onnellisena.

 

– Vietävän kuurosade. Taivas aukesi samalla kun ajoin pihaan. Ei ollut mitään jakoja ehtiä sisälle kuivana, Jussi ravisteli mustia, sateen kiharalle kääntäneitä hiuksiaan.

– Hei, mikä koira sä luulet olevasi! huusin nauravalle miehelleni. – Nyt suoraan saunalle mars, mars. Se on varmaan jo sopivasti lämmennyt. Laitoin sen lämpiämään kun luulin, että sade jatkuisi pidempäänkin, nauroin jo minäkin ja käänsin hänet portaita kohti alakertaan.

– Sauna saa nyt odottaa, Jussi laskeutui portaita edelläni. – Sillä toin mukanani jotakin, mikä ei voi odottaa.

– Edes sateen laantumista?

– Ei edes sitä. Pari yllätystä.

Niin sanottuaan Jussi suuntasi suoraan ulos. Koska en voinut muutakaan, työnsin jalkani kumppareihin ja seurasin perästä. Mies oli pysäkoinyt Tritoninsa ja hevostrailerinsa tallien eteen. Heti niiden takana oli toinen avolava-auto, joka veti perässään asuntovaunua. Jussi meni jo pihalla kuin tuli hännän alla. Vieraan auton luona hän kääntyi minuun päin silmät loistaen ja suu korvissa.

– Veera, tässä on Nelson.

Nelson-niminen mies nojasi autoonsa ja nosti hattua. – Hauska tutustua, ma’am. Hatun alta paljastui rullakiharaiset, mustat hiukset, joissa oli siellä täällä yksittäisiä hopeanharmaita hiuksia. Kasvoissa kaikki näytti olevan leveää, posket, nenä, leuka… Katseeni jäi hetkeksi jumiin hänen mustiin silmiinsä, mitkä tuntuivat katsovan lävitseni. Hän ei ojentanut kättään tervehdykseen, joten tyydyin vain vastaamaan:

– Voit kutsua minua Veeraksi.

Jussi ei malttanut odottaa kauempaa, vaan loikki perävaunun taakse.

– Tul kattoo Veera, haluan näyttää sull meidä uudet perheenjäsenet, hän vouhotti ja avasi luukun. Huomasin katsovani suoraan hevosen persaukseen. Pitkät häntäjouhet huiskivat kiusaantuneina, aivan kuin hevonen olisi ollut tietoinen, että sen takapää oli juuri arvioitavana. Hevonen oli kermanvalkea, ja sen kyljissä oli ruskeita laikkuja kuin Peppi Pitkätossun hevosella.

– Tässä on Tobias.

Hevonen hirnahti kuullessaan nimensä ja huiskautti päätään aivan kuin tervehdyksen merkiksi. Miehet odottivat hiljaa ensireaktiotani. Olin sanaton. Päässäni sinkoili sata kysymystä.

– Siis… takeltelin. – Noh, sehän on upea.

– Mä tiesin, että sä ihastuisit ikihyviksi, Jussi hihkaisi ilme kirkkaana ja katsahti samalla vinkeästi Nelsonia.

– Tobias on brumby, Nelson puuttui puheeseen. Muutamaa vuotta aikaisemmin se juoksenteli vielä villinä ja vapaana Snowy Mountainsin rinteillä. Kesytin sen ja annoin sille nimeksi Tobias, laikkujen mukaan. Aivan lauhkeaa kaveria siitä ei ikinä saakaan, saan siitä muistutuksen aika ajoin, mutta uskollisempaa kaveria saa hakea.

– Minä kokeilin nousta sen selkään, mutta ei siitä mitään tullut, tuumasi Jussi.

– Miehesi tupsahti takalistolleen maahan, ja suusta singahti sanoja, joita en ymmärtänyt. Päättelin, että hän kutsui omia jumaliaan paikalle, teidän alkuperäiskielellä.

– Jumaliapa hyvinkin, vastasin kasvot tyynenä. – Eli se on sinun hevosesi? Yritin saada tolkkua tähän kuvioon.

– Tavallaan, vastasi Nelson ja väläytti valkoisen hammasrivinsä esiin. – Olen elämäni aikana kiertänyt maatilalta toiselle tekemällä töitä eläinten kanssa. Viimeiset viisi vuotta olin Victoriassa sijaitsevalla hevostallilla kesyttämässä brumbeja. Olin maatalousnäyttelyssä esittelemässä taitojani ja aikomuksenani oli myydä Tobias, jos oikea ihminen löytyisi. Katsos, näitä ei myydä kelle vain, Nelson vakavoitui. – Kun törmäsin mieheesi ja hän kertoi maatilastanne ja sen toiminnasta, kiinnostukseni heräsi heti. Ehkä sen olisi hyvä täällä.

– Ja tulit sitten tänne hevosesi ja vaunujesi kanssa?

Nelson laski katseensa maahan ja tutki hetken aikaa hattuaan.

– Kyllä. Araukariaan. Hieno nimi teidän tilalla.

– Haluaisit siis tutustua tilaamme?

Nelson nyökkäsi ja kertoi nopeasti, ettei hänellä ollut tällä hetkellä kiirettä muuallekaan. Sitten hän jatkoi vakavana. – Ensin meidän pitää kuitenkin päästää Tobias jaloittelemaan. Sillä on pitkä matka takana.

Samassa Nelson oli jo laskemassa Tobiasta pois vaunusta. Peräännyin odottamaan valmista ja koetin kysyä katseellani Jussilta, mistä tässä kaikessa oli oikein kysymys, mutta mies oli siirtynyt hevostrailerin viereen auttaakseen Nelsonia.

– Sanoit, Yusi, että täällä on jossain Tobiakselle sopiva aitaus?

– Hevoshaka, tallin takana, Jussi viittoili ja lähti kulkemaan edellä.

 

Kun Tobias oli päästetty vapaaksi, jäimme hetkeksi ihailemaan sitä. Vilkaisin vierelläni seisonutta Nelsonia. Ehdin juuri ajatella mitä hänen ja hevosen suhteen oli tarkoitus tehdä, kun hän kääntyi minuun päin aivan kuin olisi kuullut ajatukseni.

– Sinä varmaan ihmettelet, mitä me tehdään täällä, mutta saat syyttää kaikesta miestäsi. Tavattiin hänen kanssaan sattumalta näyttelyssä hevosaitauksen vieressä ja alettiin jutella niitä näitä. Siinä jutellessamme Tobias tuli viereemme, katseli meitä aikansa ja asetti sitten turpansa Yusin olkapäälle. Tobias ei yleensä tule vieraiden luokse, hän painotti lopuksi.

– Se oli kuule ihastusta ensi silmäyksellä, molemmin puolin, Jussi virnotti vieressäni onnellisena kuin pikkupoika. En voinut olla hymyilemättä takaisin. Siinä vaiheessa me kaikki olimme jo kuin uitetut koirat, vaikka ripeksi enää. Niinpä ehdotin miehille, että menisimme sisälle juomaan jotain.

– Ehkä teillä on nälkäkin.

Nelson ei tehnyt elettäkään lähteäkseen vaan totesi, ettei hänestä tarvitse huolehtia. Hänellä oli kaikki mitä hän tarvitsee omassa mökissään, hän nyökkäsi asuntovaununsa suuntaan.

– Oletko varma? Tule toki sisälle, jatkoin kuten kunnon emännän kuuluu.

– Kiitos vain, ma’am, mutta en halua olla vaivaksi. Jos vain saan pitää asuntovaunun tuossa missä voin seurata Tobiaksen asettumista, niin minulla on kaikki mitä tarvitsen. Jutellaan huomenna lisää, hän jatkoi ja nosti hiukan hattua. Sitten hän huikkasi Jussille aloittavansa aamulla aitauksen tekemisen.

 

Käännyimme Jussin kanssa kohti terassia.

– Kumpi ensin, sauna vai kalja?

– Molemmat, Jussi vastasi ja kietaisi kätensä olalleni.

– Kyllä sinä aika yllätyksen järjestit, naurahdin miehelle kun olimme päässeet saunakammariin. – No, Tuliko niitä kylvökonekauppoja? Sitähän sinä läksit hakemaan.

– Ei vielä. Ei siellä mitään käytettyjä ollut, mutta katselin minä ihan uusien kylvökoneiden malleja ja hintoja. Deerellä oli mielenkiintoinen kone. Ennen kuin mitään ostopäätöstä tehdään pitää vielä miettiä meidän tarvetta. Ennen syyskylvöjä joku hankinta olisi kuitenkin tehtävä, Jussi huokaisi.

Kävelimme hetken hiljaisuudessa.

– Nähtiin muuten matkan varrella muutama metsäpalokin, Jussi sanoi sitten vakavana. – Savu tuprahteli horisontissa, mutta ajettiin me muutaman palaneen metsän ohitsekin.

– Lehdissä ei taas muuta olekaan, vastasin vältellen. Tosiasiassa en oikein tiennyt mitä niistä olisi pitänyt ajatella. – Luuletko, että kaudesta tulee tavallista pahempi?

– Ainakin tulipalon jättämät jäljet olivat aikaa julmaa katsottavaa. Metsät olivat kuin maailmanlopun jäljiltä. – Pitääkin muuten muistaa putsata räystäät.

 

Istahdimme lauteille. Mittari osoitti seitsemääkymmentä celsiusta, mikä tässä saunassa oli juuri sopiva lämpö antaaksen pehmeän kosteuden. Heitin löylyä. Ensimmäisen kauhallisen tuoma kuuma aalto nosti ihon ensin kananlihalle, mutta toisen kauhallisen jälkeen lämpö imeytyi sisälle saakka. Kuuntelimme veden sihinää kiukaalla kaikessa hiljaisuudessa.

– Mietin koko kotimatkan pitäisikö meidän muuttaa joitain toimintoja tällä tilalla, Jussi totesi yhtäkkiä. – Tai siis pitäisikö tehdä tarkempia kannattavuuslaskelmia ja päättää niiden perusteella mitä kannattaisi muuttaa? Ja voisiko jossain helpottaa työmäärää?

Huomasin, että Jussi takelteli keskeneräisen ajatuksen kanssa. Odotin mitä tuleman piti.

– Kyllä, eläimet tarvitsevat rehua, mutta ennen kuin hankimme uutta tai edes käytettyä kylvökonetta, tai ylipäätään mitään muitakaan koneita meidän on laskettava kannattaako näin pienen viljelysalan ylläpito vai tulisiko halvemmaksi siirtyä kokonaan ostorehulle.

Pysähdyin. – Ostorehulle?

Araukaria oli luomutila. Jussin Hannu-setä oli viljellyt tilaa, mutta hän oli pistänyt myöhemmin pellot pakettiin, koska tila ei kannattanut pelkällä viljalla. Meidän oli ollut helppoa muuttaa pellot luomuviljelykselle, koska vuosien tauon jälkeen Hannun kylvämät teolliset lannoitteet olivat jo hävinneet maaperästä.

Vedin henkeä tasaantuakseni. Olin tyrmistynyt mihin suuntaan Jussin ajatukset olivat menossa enkä malttanut olla sanomatta väliin:

– Koko ideahan on ollut, että me tiedämme itse, mitä karjalle syötetään. Harmistuksen puna ei ehkä erottunut saunan kuumuudessa, mutta äänensävy paljasti minut. Jussi otti kädestäni ja kääntyi hieman nähdäkseen silmiini.

– Ei tässä olla mistään luomusta luopumassa. Olen vain miettinyt kaikkia kustannuksia, jutteli Jussi sovittelevaan sävyyn.

– Ollaanko me sinun mielestä vanhoja, jatkoin. Ettei me muka jaksettaisi?

– No ei kai vielä, mutta sekin päivä tulee. Mieti nyt! Osa meidän edelleen käytössä olevista maatalouskoneista on Hannu-sedän aikoinaan hankkimia, tai ne olivat täällä jo kun hän osti tilan. Nyt olisi hyvä hetki tehdä valintoja.

En ollut koskaan tavannut Jussin Hannu-setää, mutta kaiken kuulemani ja näkemäni perusteella hänellä oli ollut visioita ja kylmäpäisyyttä tehdä varsin radikaaleja muutoksia elämässään. Tilankin tuotantosuuntaa hän oli ollut valmis muuttamaan muutamaankin otteeseen ajan vaatimusten mukaisesti. Kaukana Suomessa asuneet sukulaiset eivät vain osanneet tai halunneet noteerata hänen saavutuksiaan kovin korkealle.

Mielessäni pyöri yhä ajatus meidän vanhenemisesta. Siihenkö Nelsoninkin tulo liittyi? Että me tarvitsimme jo lisävoimia? En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt ajatella. Tai mitä Jussi ajatteli.

 

– Eikö Tobias olekin upea, Jussi vaihtoi aihetta. Pollen on aika päästä eläkkeelle uskollisten palveluvuosien jälkeen.

– On toki ja joo, olen samaa mieltä, kiirehdin myöntelemään. Mutta kuka tämä Nelson on? Vinkkasin peukalolla jonnekin etupihan suuntaan. – Ostit häneltä hevosen. Mutta meinaatko tehdä miehelläkin jotakin?

– Tämä kuulostaa varmasti hullulta, mutta tuossa miehessä on jotain magneettista. Odottamatta kommenttiani hän jatkoi: – Olin kiertänyt näyttelyalueen kertaalleen ympäri ja päätynyt oluttelttaan kostuttamaan pölyistä kurkkuani. Teltta alkoi täyttyä janoisesta kansasta ja kohta viereeni oli ilmestynyt mies tuoppi kädessään. Mies kohotti hattua tervehdyksen merkiksi ja kertoi olevansa Nelson. Katsoin miestä takaisin. Hänen kasvot olivat ystävälliset ja niissä näkyi auringon paahde tummasta ihon väristä huolimatta. Miltei mustat silmänsä olivat vakavat ja tutkivat ja minusta tuntui kuin hän olisi lukenut minut läpi siltä seisomalta.

– Ymmärrän mitä tarkoitat, sillä koin itse saman suuntaista tänään pihalla, myönsin. Olin ollut hetken valmis uskomaan yliluonnollisiin voimiin, mutta totta puhuen meillä ei ollut käyttöä sen enempää Australian kuin Suomenkaan pakanallisille jumalille, joten en jatkanut ajatustani.

– Jottei menis liian mystiseksi, niin oli Nelsonilla näyttää ihan vakuuttavat suosituksetkin.

– Tuo kuulostaa jo paremmalta.

– Mutta katsotaan nyt miten tämä menee. Annetaan miehen näyttää mitä hän osaa, Jussi totesi ykskantaan.

 

Menimme jäähdyttelemään ja pulahdin uima-altaaseen. Sadepilvet olivat väistyneet auringon tieltä. Iltapäivän säteet ulottuivat altaan toiseen päähän, toinen oli jo siirtynyt talon päässä kasvavien puiden varjoon. Vesi tuntui viileältä saunankuumaa ihoa vasten siitäkin huolimatta, että se oli tähän aikaan päivästä jo kolmekymmentä asteista. Se virkisti. Kelluin ensin tovin keskellä allasta ja nautin ympäröivästä hiljaisuudesta. Katselin sinistä taivasta ylläni ja näkökenttäni reunoja rajaavia ikivihreitä pensaita ja kuvittelin olevani uimassa suomalaisella järvellä. Suljin silmät ja palautin mieleeni järviveden hajun ja järviä usein ympäröivien havumetsien tuoksun.

Molskahduksesta ja terävistä aalloista tiesin, että Jussi oli hypännyt pää edelle veteen.

Pihatontti rajautui uima-altaan takana pensasaitaan, jonka nimeä en muistanut koskaan. Joku punamarja se oli, ja toisin kuin mitä nimi antoi ymmärtää, syksyisin ilmestyvät marjat olivat musteen värisiä. Niiden siemenet olivat ihmisille myrkyllisiä, mutta lintujen ruuansulatus ei pystynyt niihin, ja niinpä linnut herkuttelivat syksyllä marjoilla mielin määrin. Niiden paskomaa mustetta ei saanut pesemälläkään pois.

Olin suunnitellut koko pensasaidan poistoa ja helppohoitoisemman aitapensaan istutusta, mutta aina oli tullut tärkeämpi menoerä ja se oli jäänyt. Altaan keittiön puoleissa päädyssä oli kasvimaa, jota Iiris hoiti aina suurella antaumuksella käydessään kotona. Muut ajat minä yritin parhaani mukaan pitää vihanneksia hengissä, mutta vuodet olivat opettaneet että viherpeukalo ja biologi eivät ole sama asia.

Altaan toisessa päädyssä oli pieni ruusutarha, mihin oli ajansaatossa istutettu parikymmentä ruusulajiketta.

Jussi sukelsi alitseni ja tuli pärskäyttäneeksi samalla vettä kasvoilleni. Kierähdin vatsalleni ja aloin kauhomaan perästä altaan toiseen päätyyn.

– Kyll vaan sauna ja uinti ovat aivan pistämätön yhdistelmä, tuumasi Jussi pulahtaessaan viimein pinnalle sukelluksista. Olin vuosien mittaan huomannut, että Jussin puheeseen ilmestyi Turun nuotti ja puhe muuttui murteeksi aina kun hän jutteli lähisukulaistensa tai vanhojen kavereidensa kanssa puhelimessa. Näin kävi silloinkin kun hän innostui jostain.

– Totta, huokaisin minäkin ääneen.

– Sitä ei päihit ko hyvä seksi, hörähti Jussi ja vinkkasi minulle silmää ohi uidessaan.

 

Noustuamme altaasta kipaisimme saunalle suihkuun. Kuivatellessani satuin vilkaisemaan sivuprofiiliani pukuhuoneen peilistä. Käännyin peiliin päin ja pysähdyin tuijottamaan alastonta vartaloani.

– Mitäs näkyy? Jussi laski kätensä hartioilleni ja katsoi silmiini peilin kautta.

– Vanhan naisen kroppa kaikkine juonteineen ja kumpareineen. Omituinen yhdistelmä siroutta ja pulleutta, korostin sanoja tekemällä kaaria käsilläni. – Vähän niin kuin samovaari.

– Arvaatkos mitä minä näen, kysyi Jussi katsellen minua lämpimästi ja suuteli niskaani. Se kihelmöi houkuttavasti hiusrajassa. Hän jatkoi vastausta odottamatta:

– Minä näen naisen, jonka kaarevat muodot todistavat elämän kokemusta, avoimuutta ja rehellisyyttä. Hän painotti jokaista sanaa suutelemalla hartioita samalla, kun hänen kätensä siirtyivät käsivarsilta sivuille ja rinnoille. Se sai aikaan miellyttäviä väreitä läpi vartalon. Hymähdin mielihyvästä.

– Entäs sitten jos rinnat eivät enää törrötäkään itsepäisesti kuin kaksikymppisellä? Jussi jatkoi samalla kun hyväili rintojani. – Näillä on ravittu kaksi lasta, se saakin näkyä rinnoissa. Sanojensa vakuudeksi Jussi puristi hellästi rinnoistani ja kurkotti imaisemaan toisesta nännistä, mikä säväytti vatsanpohjasta. Jussin vaeltelevat, lämpimät ja hiukan karheat kädet aiheuttivat lämmintä kihelmöintiä jalkovälissäni.

Rentouduin ja tyydyin kuuntelemaan Jussin käsiä ja hänen hyväilevää puhettaan.

– Tämä lantion kaari tässä vain lisää naisellisuuttasi ja tämä vatsakumpu taas, jatkoi Jussi, todistaa sitä, että olet täyttänyt sitä vuosituhantista naisen tehtävää ja synnyttänyt uutta elämää, mikä tekee sinusta vain seksikkäämmän. Ikä ei ole vienyt sinulta mitään pois, päinvastoin. Nyt katse on entistä intensiivisempi – Sinun kropallasi on aina ollut kohottava vaikutus.

Sen todistamiseen ei tarvittukaan enää käsiä. Kierähdin ympäri suutelemaan Jussia. Tunsin käsieni alla Jussin selän lihakset ja pakaroiden kaaret. Huulet erkanivat, mutta Jussi jatkoi suutelemista ensin leuan päähän, sitten kaulalle. Hänen laskeutuessaan polvilleen eteeni suutelin Jussin hiuksia ja korvia hyväillen samalla hänen käsivarsia sekä olkapäitä. Nivusten ja häpykarvoituksen suuteleminen sai minut voihkaisemaan ääneen. Jussi nosti minut pukuhuoneen pöydän reunalle ja työntyi sisälleni. Kädet ja jalat kietoutuneina Jussin ympärille antauduin saman rytmin vietäväksi.