Valokuvassa näen
ajan kasvot
en usko silmiäni
kuvaaja muutti maasta
ennen kuin synnyin.
Aika lähtee kanssani
liikkeelle
näkymättömässä valossa
kutsuu metsän vedet
pois poluiltaan
käskevänä tuulena
olemattomana henkäyksenä
yrittää käydä tähtiin käsiksi
sen laulu on kuin ratsu
tavoittelee taivasta.
Eikä matkalaisten unia
kukaan ole ennättänyt kuvata
vaikka ne nukkuvat luonamme
kokonaisen elämän.
Miksi pitäisi tehdä matkaa
kun kaikki on liikkeessä
koko ajan
ja vastaantulija kostuttaa silmämme
lumotun yön peiliksi.
KAHDEN KULKIJAN VÄLILLÄ VALO
Runoantologia
Samuli Parosen seura ry, 2016
©Pirkko Arola
Elävää kieltä ja upeasti toimiva rytmi tässä runossa! Sisältö puhuttelee myös, pysähtyneisyys ja liike, muisto valokuvassa. Olisin jotenkin odottanut, että viimeisessä säkeistössä palataan vielä valokuvaan. Ehkä peilin voikin nähdä valokuvana tai valokuvan peilinä. Vastaantulijan kasvoissa näkyy yllättäen omat kasvot. Pidän tällaisista täysipainoisista runoista ja lukisin niitä mielelläni lisää.
Kiitos Runometsä! Vastaantulijan kasvoissa näkyy omat kasvot. Joskus voi kokea, että vanhasta valokuvastakin katsoo menneisyys suoraan silmiin. Sen katseen kautta saa yhteyden omaan itseensäkin. Minulla oli tällainen voimakas kokemus, kun kirjoitin historiallista romaania Pitkää tanssia. Sain yllättäen liki taittovaiheessa kuvakokoelman , jossa vanhimmat kuvat olivat ainakin sata kolmekymmentä vuotta. Joitakin valokuvia tuli kirjaankin mukaan.- Kolme runokokoelmaani löytyy kirjastosta Itseään kysyvä kello, Kimalainen kesän hipiällä ja Puu muistaa kasvunsa.