Sinä iltana  rajuilma vyöryi lännestä. Jos se olisi yrittänyt yhtään etelämpää, lounaasta Alassalmen suunnalta saatika etelästä Ärjänselän ylitse, yritykseksi se olisi myös jäänyt.

Kello neljän jälkeen myrsky oli aloittanut matkansa Pohjanlahdelta. Ensin se oli saatellut rannikon pohjalaiset kaupungista koteihinsa, tuulilasinpyyhinten kiivaassa suihkinassa. Asfaltti oli ahminut kaiken, minkä ajovalot olivat ehtineet kiilastaan tarjota, mutta salamat valaisivat onneksi kulkijan tietä. Rintamailla, siellä, missä pelto, metsä ja taivas kohtasivat, pelottomimmat olivat katsellet taivaalle hirsisten talojensa kätköistä ja huokailleet: Ohhoh, nyt on tulet.

Sitten myräkkä oli ehtinyt jo köyhempien pohjoispohjalaisten konnuille, pajupeltojen ja rämesoiden reunamille, nostanut vaahtopäiksi varvikkoset lammet.

Ensimmäisiä vaarojakaan ei salama ollut säikkynyt, oli esitellyt vain voimaansa vanhalle graniitille. ”Jos kivenmurenen saa lohkaistua… mitä se… merkitsee… ikuisuuden… mitta… kaavassa”, oli vuori vain tyytynyt murahtamaan, omaan verkkaiseen tahtiinsa.

Niemellä ukkosen ja salaman bakkanaaleja ei ollut kukaan  todistamassa. Hänkin oli kaukana kaupungissa valitsemassa seuraavaa puhelua, neuvottelemassa messuilmeestä, vääntämässä ja tinkaamassa illan viimeistä kauppaa. Kahvi oli jäähtynyt kuppiin ja koiran iltalenkki jo tunteja myöhässä. Hajamielinen omakuva toimistohuoneen ikkunassa, ulkona kuivan loppukesän koettelemuksista lehtiään jo ravistavat tuomet ja kirsikkapuu. Kun häneltä kysyttiin myöhemmin, löytyikö messuilme ja tuliko kaupat, hän ei muistanut enää.

Juuri silloin Niemeä vavisutti salaman isku.

Tai sitten asiat tapahtuivat toisessa järjestyksessä, merkittävämpi ensin.

Se äidin ohimolta irronnut verivana kulki ensin suoraan kohti lavuaarin läpivientiä, mutta kääntyi sitten hetken kulmauksessa mietittyään kulkemaan kaakelin pitempää sivua. Siitä se ei suuntaa enää vaihtanutkaan, koska veri – vaikka olikin sakeampaa kuin vesi – tunnusti maan vetovoiman lait. Hitaasti se taivalsi, koska saumauslaastin pinnassa, toisin kuin vaikkapa lasitetussa klinkkerissä, oli sellaista hienoista karheutta ja kitkaa. Punainen väripigmetti riemuitsija lisäsi vain kulkuun jarrua. Se tahtoi pysähtyä vallan kokonaan ja tunkeutua alas. Jos se olisi saanut päättää, olisi saumauslaasti ollut sille vain pieni hidaste ja kylpyhuoneen betonilattia alkusoitto.

Aamulla puoli seitsemältä hoivakodin ensimmäinen päivävuorolainen oli pysähtynyt hämmennyksissään parkkipaikan reunalle. Punatiilinen Attendo oli saanut yön aikana verenpunaiset perustukset.

Hänen oli ollut yhtä vaikea hengittää kuin minun oli nyt.  Siis hänen, joka tätä kertoo, koska minua ei juuri nyt ole. Ohenin paperiksi, johon annoin hänen kirjoittaa, minut ja myrskyn ja äitini.

Kului viikkoja, kesä vaikeni syksyyn. Sanani olivat jääneet jo yli kuukauden ajan kurkkuuni. Koko tuon ajan hän, joka tätä kertoo, oli auttanut minua kaikessa, mitä koetin toimittaa. Hän pesi aamulla hampaani ja hän auttoi minulle sanoja suuhun, kun minun täytyi puhua. Hän vakuutti minulle myös, että työ auttaa ja koetti todistella, etteivät ihmiset ole kaikonneet luotani vaikka minusta tuntui niin, vaan olivat siinä ja tukevat, jos vain suostuisin puhumaan itse heille. Hän oli sanonut itse jo puhuneensa, mutta se ei ollut mitään auttanut. Niinpä kaikki hyvät ihmiset vain odottivat, että alkaisin taas.

Mutta ehkä tänään oli lopulta tullut se erilainen päivä.

Jo aamuyöstä minusta oli myös tuntunut, että juuri tänään minun pitäisi ottaa ohjat. Koko viikonlopun olin ajatellut käsilläni. Olin nikkaroinut tallissa kaikkea kivaa, ja se oli antanut minulle jonkinlaista hentoa varmuutta, että voisin vielä jonakin päivänä päästä pohjattoman suruni ylitse. Kaikki autotallini mainiot henget ja hengettäret olivat laulaneet eilen minulle, maalipurkkien peltisillä kansilla, räikkäsarjan avainten pyöreillä suilla, miten taitavasti käteni katkoi ja liitti, kasasi ja peitti. Saisit antaa elämäsi useammin käsiesi varaan, koska toisin kuin sumuinen pääsi, ne tuntuvat sentään toimivan.

”Hä hä hä”, nauroivat minulle purkeista pienimmätkin, peltisesti ja hyväntahtoisesti.

*

Kaadan lämmintä bitumia tervapahvin päälle.

Niille, jotka eivät ole vielä kattaneet rakennuksia perinteisellä kattohuovalla, eivätkä siten tutustuneet tervapahviin eivätkä bitumiin, kerron, että kaadan mustaa mustan päälle. Musta on hyvä väri kaataa, koska sitä riittää siltä, joka suree eikä osaa muuta. Se on raskasta, äärimmäisen sotkuista ja tahmaista.

Aloitan alusta. Ehkä sieltä löytyy jotakin.:

*

Se salama, joka siis Niemeen iski, livahti kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti korkeiden puiden välistä ja ruikkasi alas isäni rakentamaan saunamökkiin. Se räsähti suoraan huopakaton läpi nurkkasalvokseen, jonka metallinen kierretanko vain ulvahti. Siitä piru loikkasi seuraavaksi ikkunan karaan ja karjaisi mennessään vuorilaudat kanervikkoon. Loikkasi valokaari sitten sisällä kerrossänkyjen pienojen välitse kuistin nurkkaan, jossa seuraava rautamorsian kiljaisi jo samaa ihanuutta. Nyt pannaan! se huusi eikä kiimaltaan huomannut, kun laski jo salamaa allensa.

Sinne se liukas lopulta sammui –  Haki kuntasta männyn juuren ja kulki sitä pitkin hetken kohti metsää. Kehtaisi vielä lopuksi laittaa petäjän kylkeen kahden metrin vuotavan viillon.

Kaikki mitä salama ehti, se teki minulle vahingoksi: Kaksi yläpaarretta meni räystään kohdalta halki, ja lahden puolelta kaikki ikkunaruudut. Tuli kyti hetken sisällä ja nokesi metsänpuoleisen seinän ja ikkunan. – Kiireellisimmin korjattavia olivat kuitenkin kaksi reikää vesikatossa.

Muistan, kun tutkin vahinkoja ja katsoin lopuksi niemen petäjiä. Ne olivat aina olleet toista kuin muut isäni puut. Jättejä väkkäriä, jokaisella oma luonto. Hirmuiset oksat harallaan ne kertoivat toisilleen ja nuoremmilleen vuodenaikojen kierrosta ja tuulen ja pakkasen tarinoita. Ja nuorethan kuuntelivat. Tai ainakin ne, jotka eivät ajatelleet heti seuraavana keväänä kuolla.

Niihin puihin isäni ja Väyrysen Arvo, Rinteen talon jo kuollut kirvesmies, olivat luottaneet. Ja Heikkis-vainaa ja Romppanen tietenkin, jotka ajoivat silloin tontille maata ja tekivät teitä. Olivat luottaneet niin paljon, että olivat päättäneet, ettei saunamökki tarvitse ukkosenjohdatinta. ”Se lyö johonkin noista puista ensin”, isä oli sanonut minullekin. Minä olin silloin yhdeksäntoista.  Ismo oli silloin meillä kolmantena auttamassa. Kun asennettiin huopakattoa paikalleen.

Mustaa. Mustalle. Tämä on surun maalarin työtä.

Sanotaan, että sillä, joka paljon tekee, viisaus löytyy ranteesta. Olin nähnyt heitä täälläkin, rakentavan hiljalleen maailmoitaan valmiiksi. Yhdellä kuorinrauta, toisella muurauskauha, kolmannella punainen Valmet. Tiesin puhuvani heistä jokaiselle ja jokainen heistä kuunteli sujuvasti.

”Mustaa mustalle, juu-u”, he nyökkäilivät, ja tiili asettuu tiilen viereen. Kun tiili löysi paikkansa, edellinen oli jo unohtunut. Lastalla sipaisu, ylimääräiset laastit roiskis takaisin sankoon.

”Korjaa huovalla, kun huovalla on alun perinkin tehty”, he neuvovat työnsä lomassa ja oikeassa ovat:  Neljältä ovat molemmat reiät paikattu, ja katto hieno ja uusi.

Jokohan uskallan kertoa äidin kuolemasta?