Suvivirsi raikui ulos avoimesta ikkunasta,
pojan posket paloivat,
mopo pärähti käyntiin, tuomi tuoksui huumaavasti,
päättötodistus unohtui naulakkoon, sen päälle tippui vaniljajäätelöä,
oli päästävä jo lähtemään, tunnettava irtautuvansa,
sora ropisi lautaseinään,
tuon kujeilevan levottoman pojan rinnassa kupli, hengästytti niin,
kuinka hyvältä tuntuikaan polkaista mopo käyntiin,
eikä yhtään haitannut, vaikkei muistanutkaan katsoa keskiarvoa,
vielä kuitenkin vilkaisi taakseen,
opettajan hahmo jäi puiden taakse,
mopo kiiti kohti elämää.
Vieläkin toisinaan,
juuri unesta herättyään,
tuntee jotain samankaltaista,
iloa,
joka onkin äkkiä surua,
suvivirren kuuloista,
mutta pakokaasun hajuista,
taivaalta loputtomasti putoavaa raskasta vettä,
polttoainetta,
joka riitti vuosia pitämään
pyörät pyörimässä,
etsimässä oikeaa sieltä,
missä opetettiin väärää,
jossain kohti epäillen, mutta pian unohtaen,
häpeän ja vaniljajäätelön,
unohtaen,
ladon seinustalle ruostuneen mopon.
Â
Ja mitä enemmän ihmiset huomasivat hänen
epäonnistuvan,
sitä vähemmän hän oli enää kenellekään mieleen,
kunnes ei enää välittänyt.
Ja mitä enemmän ihmiset pitivät häntä
syyllisenä,
sitä enemmän hän opiskeli, tietäen kaiken oppiaineista,
joista ei jaettu numeroita päättötodistuksessa,
siinä naulakkoon unohtuneessa, jäätelöön sotkeutuneessa.
Ja mitä vähemmän ihmiset näkivät hänet
arvokkaana,
sitä korkeampia arvosanoja hän tavoitteli,
tuossa loppumattomassa koulussa,
ei siksi, että olisi halunnut olla täyden kympin poika,
vaan täyttääkseen tyhjyyden sisällään.
