Elämää aikasiirtymässä , luku 2
Aika ja paikka olivat nyt muuttuneet: punasilmälento Miamista Caliin oli vaihtanut minut paitsi maantieteellisesti myös ajallisesti toiseen maailmaan. Mikään ei ollut enää tuttua, turvallista, helposti käsiteltävää. Kahdeksan kuukautta aikaisemmin olin lentänyt Atlantin yli Suomesta; opintoni Turussa olivat sujuneet kohtalaisen hyvin pienistä alkunikotteluista huolimatta ja minusta oli ollut tulossa historian ja englanninkielen maikka (miksiköhän niin monesta luokkatoveristani tuli opettajia Suomessa?) ja olin päättänyt että se ei ollut se elämä mitä halusin: suuri maailma kutsui seireeninlauluillaan, Woodstockin festarit olivat menossa, Janis Joplin ja Joan Baez lauloivat ja minulla oli jo valmiiksi kukkafarkut ja liikaa mielikuvitusta. West Palm Beach oli ollut uusi maailma, uusi aika ja uusi paikka ja nyt kun olin oppinut kielen ja koodit, olinkin taas uudessa maailmassa, uudessa paikassa ja aika oli liukunut kymmenen vuotta taaksepäin kalenterissa. Adamo ja Sandro lauloivat radiossa ja kaikki hipit olivat kotoisin jostain muualta. Paikalliset nuoret miehet pukeutuivat kauluspaitoihin ja suoriin housuihin, solmioon ja kiilloitettuihin kenkiin ja tuoksuivat kölninvedeltä. Resufarkut ja hipit, kampaamattomat ja parrakkaat olivat tulleet jostain muualta, ja heille hieman hymähdeltiin. Minä ja Kelly kävelimme kadulla shortseissa ja sandaaleissa ja hihattomissa topeissa paahtavan auringon alla ja erosimme suuresti muusta jengistä: naiset olivat pukeutuneet leninkeihin tai jakkupukuihin ja sukkahousuihin; kengät ja laukku samaa väriä. Paljaat sääremme aiheuttivat paitsi pahennusta, myös ihailevia katseita. Tietenkin kulttuurieron lisäksi kysymyksessä oli turistin ja työssä käyvän kanta-asukkaan välinen ero: toisaalta vapaa ja villi elämä ei ollut saapunut vielä Kolumbiaan saakka. Ikäisemme nuoret, työssä käyvät ja opiskelevat, asuivat kotona, mamma oli perheen matriarkka, kotiapulainen valmisti ateriat, pesi pyykin ja siivosi heidän huoneensa. Ikätoverimme kävivät messussa sunnuntaiaamuisin perheensä kanssa, tekivät ristinmerkkejä, pukeutuivat säädyllisesti ja ottivat kylmiä suihkuja kello viisi aamulla. Seksuaalinen vallankumous ei ollut löytänyt tietään tänne ja tytöt ja naiset olivat vieläkin lain silmissä miehen suojatteja. Minun luokkaretkeni oli vasta alkamassa.
Voit ottaa tytön pois metsästä, mutta et koskaan metsää kokonaan pois tytöstä, tapaan sanoa. Silloin, kauan sitten, 22-vuotiaana, halusin vain luoda itseni alusta saakka uudelleen, kiskoa nuo puut juurineen sisäisestä metsästäni. Kuinka monta kertaa ihminen voi keksiä itsensä uudelleen; luoda nahkansa kuin käärme, jospa Carlos Fuentes, joka kirjoitti Cambio de Piel-romaanin, tiesi jotain asiasta. Minun nahanluontini oli vasta alussa, vai oliko kysymys uuden kerroksen kasvattamisesta keltaiseen sipuliin? Vai olimmeko me evakkojen lapset keveämpiä kavioiltamme ja helpommin sopeutuvaisia uuteen ympäristöön kuin esimerkiksi hämäläiset tai varsinaissuomalaiset veljemme ja sisaremme?
